Kaikki tietävät, että köydellä ei voi työntää. Keskuspankkien likviditeettiohjelmat voivat laimentaa riskiä mutta eivät voi houkutella kysyntää, jos sellaista ei ole.
Elvytystä on tullut täydeltä laidalta: EKP:n ohjelmassa (OMT) ei ole rajoja, FED:n ohjelmassa (QE) ei ole rajoja ja Kiina elvyttää rakentamalla infrastruktuuria. Draghi teki hyvän suunnitelman, mutta valtioiden on nyt tehtävä oma osansa, jotta suunnitelma toimii. Draghi poisti akuutin rahoitusriskin ja minimoi poliittiset sekä taloudelliset kustannukset.
EKP:n ohjelma on rajoittamaton, mutta silti ennustettava, koska siinä huolehditaan hintavakaudesta steriloimalla valtionlainojen ostot ja taloudellisesta kurista asettamalle avulle ehdot. Suunnitelma laskee Euroopan riskimaiden korkoja ja antaa valtioille aikaa selvittää velka- ja kilpailukykyongelmansa.
Bernanken päätös sitoa elvytyksen määrä työmarkkinoiden vahvistumiseen oli paradigman muutos perinteisessä rahapolitiikassa. FED on valmis jatkamaan likviditeettielvytystä, vaikka inflaatio kiihtyisi ja omaisuusarvoihin syntyisi kupla. Varsinainen yllätys tapahtui kuitenkin ilmoituksen jälkeen, kun markkinat eivät innostuneetkaan luvatusta rajoittamattomasta likviditeetistä. Markkinoiden käyttäytyminen antoi ensimmäisiä viitteitä siitä, että rahan määrää lisäämällä ei voida työntää taloutta, eli rahapolitiikka on menettämässä tehoaan.
Myös Kiinan taloudellisessa kasvussa rahan määrällä on ollut keskeinen osuus. Kiinan kasvu on perustunut voimakkaaseen pääomanvirtaan sisäänpäin, heikkoon valuuttaan ja korkeaan investointiasteeseen. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana globaalissa taloudessa on ollut neljä voimakasta pääomavirtaa, joista jokainen on päätynyt pääomapakoon ja rahoituskriisin. Kiinan ei tarvitse olla viides aalto, mutta epäilyksiä herättää pääomavirran kääntyminen ulospäin, minkä taustalla täytyy olla huoli jättimäisten investointien kannattavuudesta.
Likviditeettielvytyksen tavoite on laskea tuottovaatimusta ja sitä kautta aktivoida niin reaali- kuin finanssi-investointeja. Jos rahan hinta on jo valmiiksi pohjissa, elvytyksen vaikutus ei kanavoidu investointien vaan valuuttamarkkinoiden kautta. Likviditeettielvytyksellä voidaan siis heikentää valuuttaa ja parantaa kilpailukykyä, jolloin rahapolitiikalla pyritään saamaan etua toisten kustannuksella – beggar thy neighbour. Globaalin talouskasvun hiipuessa valuuttamarkkinoista on tulossa protektionistisen nollasummapelin taistelutanner.
Mistä edellä mainitut ilmiöt sitten kertovat? Ne kertovat siitä, että raha ei tiedä, minne mennä, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että globaalissa taloudessa on liikaa riskejä tai toisinpäin sanottuna liian vähän tuotto-mahdollisuuksia.
