Suomessa keskustellaan tällä hetkellä paljon teollisuutemme ja vientimme kilpailukyvystä. Useat puheenvuorot painottavat teollisuuden kilpailukyvyn heikentyneen oleellisesti euron aikana 2000-luvulla. Tilastot tuottavuudesta ja työn yksikkökustannuksista eivät mielestäni tue näitä väitteitä.
Kun puhumme viennin ja teollisuuden kilpailukyvystä, pitäisi tarkastelussa käyttää nimenomaan teollisuutta mittaavia tilastoja eikä koko taloutta koskevia tilastoja, joissa on teollisuuden lisäksi mukana myös palvelusektori. Tilastot teollisuuden tuottavuudesta ja työn yksikkökustannuksista (OECD:n Main Economic Indicators tietokanta) osoittavat selvästi, että suomalainen teollisuus on pärjännyt erinomaisesti keskeisiin kilpailijamaihimme Ruotsiin ja Saksaan nähden.
Ennen finanssikriisistä vuonna 2008 alkanutta taantumaa työn yksikkökustannukset olivat Suomessa laskeneet noin 20 prosenttia vuoden 2000 alun tasosta, Ruotsissa laskua nähtiin parhaimmillaan vuoteen 2006 mennessä noin 19 prosenttia ja Saksassa vuoteen 2007 mennessä parhaimmillaan 12 prosenttia.
Kaikkien kolmen maan yksikkökustannukset nousivat merkittävästi taantuman aikana 2008–2009, mutta globaalin elpymisen käynnistymisen jälkeen vuoden 2011 alussa teollisuuden työn yksikkökustannukset olivat Suomessa 15, Ruotsissa noin 20 ja Saksassa noin 4 prosenttia vuoden 2000 tasoa matalammat. Johtopäätös on siten, että Suomi ja Ruotsi ovat teollisuuden osalta tuottavuusihmeitä, mutta Saksa ei ole.
Saksan teollisuuden kilpailukyky perustuu tiukkaan ansioiden nousun hillintään. Heikko ansiotason nousu selittääkin, miksi yksityinen kulutus on Saksassa kasvanut vuodesta 2000 alkaen keskimäärin vain 0,7 prosenttia vuodessa.
Suomessa kulutus on kasvanut keskimäärin 2,6 ja Ruotsissa 2,4 prosenttia vuodessa. Suomessa ja Ruotsissa kaikki munat eivät siis ole samassa korissa, kun kulutus on dynaaminen talouskasvun lähde toisin kuin Saksassa, jossa sen kontribuutio BKT:n kasvuun on ollut erittäin aneeminen.
Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna tilastojen kertoma tarina on looginen: jos teollisuusyritys ei ole avoimessa markkinataloudessa kilpailukykyinen, se poistuu markkinoilta tavalla tai toisella. Ja jos työn hinta ei ole kohdallaan, sopeutuu teollisuus tilanteeseen tuottamalla hyödykkeet pienemmällä kotimaisella työpanoksella ja suuremmalla pääomapanoksella tai ulkoistamalla osia tuotannostaan Suomen ulkopuolelle halvemman kustannustason maihin. Toisin sanoen teollisuus näyttää sopeutuvan liian korkeisiin nimellispalkkojen nousuihin työn tuottavuutta kasvattamalla.
Palvelusektorilla, joka lähtökohtaisesti on työvoimaintensiivisempää, tällainen sopeutuminen ei ole samalla tavoin mahdollista. Tämä pätee erityisesti julkisiin palveluihin. Ansiotasotilastot osoittavat palvelusektorin ansioiden seuraavan teollisuuden ansioita, ja teollisuushan on Suomessa ollut palkka-ankkuri myös palvelusektorille. Ongelma on vain siinä, ettei palvelusektorin tuottavuus vastaa tuottavuuden kasvua teollisuudessa.
Tilastokeskuksen tilastot kertovat palvelusektorin tuottavuuden kasvaneen vuodesta 2000 alkaen arvonlisästä mitattuna keskimäärin 0,5 prosenttia ja teollisuuden 4,7 prosenttia per vuosi. Ero tuottavuudessa teollisuuden ja palveluiden välillä on huima.
Kilpailukykyongelma on siis kansantalouden tasolla, tarkemmin sanottuna palkanmuodostusmallissamme, joka ei huomioi tuottavuuseroja. Tässä kaikessa ei liene suomalaisille mitään uutta, asiasta käydään keskustelua aina palkkakierrosten yhteydessä. Ongelman seurauksia emme kuitenkaan voi välttää ja ne ovat ilmiselvät.
Suomessa talouden resurssit ovat työpanoksen osalta rajalliset – sekä teollisuus että palvelusektori kilpailevat samasta työvoimasta. Kun palkat nousevat palvelusektorilla, ei kilpailukyky heikenny vain palveluissa vaan koko taloudessa, sillä työllisten määrällä mitattuna palvelusektori on merkittävästi teollisuutta suurempi. Tällöin palkanmuodostusmallimme synnyttää Suomeen jatkuvan kilpailijamaitamme suuremman inflaatiopaineen. Harmonisoitu kuluttajahintainflaatio onkin vuodesta 2000 alkaen ollut Suomessa 1,9 prosenttia, Ruotsissa 1,6 prosenttia ja Saksassa 1,5 prosenttia.
Harmonisoidun palveluiden kuluttajahintaindeksin osalta erot ovat suorastaan dramaattiset Suomen ja kilpailijoiden välillä. Suomessa palveluinflaatio on ollut keskimäärin 2,6 prosenttia vuodessa, kun se Ruotsissa on ollut vain 2 ja Saksassa 1,4 prosenttia vuodessa.
Inflaatioerot ovat kärjistyneet selvästi vuoden 2007 jälkeen. Tuolloin Suomessa tehtiin varsin kalliit palkkaratkaisut juuri julkisten palveluiden osalta. Ansiotasoindeksien perusteella valtio ja kunnat ovat vuoden 2007 jälkeen olleet selviä palkkajohtajia teollisuuteen nähden.
Tilanne on uhkaava. Jos Suomi haluaa osallistua vahvasti maailmankauppaan ja säilyttää vahvan teollisen perustan, on meidän tehtävä jotain inflaatiopaineidemme vähentämiseksi, sillä teollisuus joutuu sopeutumaan inflaatiopaineeseen tuottavuuden ylläpitämisen lisäksi myös tinkimällä marginaaleistaan, kun se ei voi siirtää kohonneita kustannuksia asiakkailleen. Tästä osoituksena se, että vientihinnoilla korjattu reaalinen valuuttakurssi on selvästi kilpailukykyisempi kuin koko talouden työn yksikkökustannuksilla korjattu kurssi.
Voittomarginaalien kaventuminen ei kannusta teollisuutta investoimaan Suomeen. Ilman teollisia investointeja ei teollisuustyöpaikkojen määrä tulevaisuudessa kasva.
Keskiössä on palkanmuodostusmallimme ja tuottavuus palveluissa, erityisesti julkisissa palveluissa. Kilpailukyky muodostuu muustakin kuin työn hinnasta ja työn tuottavuudesta. Osaaminen, tietotaito ja kyky innovoida ovat myös kilpailukyvyn tekijöitä, ja siltä osin kilpailukykymme on vahvalla pohjalla – sen osoittavat lukuisat kansainväliset kilpailukykytutkimukset.
Lisäksi Suomessa ihmiset vielä luottavat toisiinsa ja instituutioihinsa, mikä on Suomelle suuri arvo. Kilpailukyvyn ylläpitäminen on pitkälti omissa käsissämme. Emme voi vaikuttaa globaaleihin suhdanteisiin, mutta siihen voimme vaikuttaa, olemmeko aina vahvasti mukana maailmantalouden nousuissa.
Tiina Helenius on Handelsbankenin pääekonomisti.
>> Taloustaito
