Törmäsin erään amerikkalaisen tutkimustalon strategiaraportissa mielenkiintoiseen ajatukseen. Viime vuosikymmenten vahva talouskasvu kehittyvissä maissa on synnyttänyt kasvaneelle keskiluokalle odotuksia elintason ja elämänlaadun parantumisesta myös tulevaisuudessa ja yhtä suurella nopeudella kuin tähänkin asti.
Nyt talouskasvu näyttää hidastuneen myös kehittyvässä maailmassa eikä ainoastaan suhdannesyistä vaan rakenteellisten pullonkaulojen takia, joten keskiluokan odotusten ja talouden todellisen suorituskyvyn välillä on syvä ristiriita. Huomataan ikään kuin jälkijättöisesti, että vahvan kasvun vuosina olisi pitänyt tehdä uudistuksia, jotka olisivat vahvistaneet tulevaisuuden kasvupotentiaalia. Ja yllättäen tulevaisuus onkin tässä ja nyt.
Lähes kaikilla kehittyvillä talouksilla on yhteinen nimittäjä - huono hallinto. Hallituksilla onkin vaikeuksia saada vietyä läpi vaikeita, mutta välttämättömiä rakenteellisia uudistuksia, koska niitä tehdessä kompastutaan korruptioon ja eliitin suosimiseen kyllästyneen keskiluokan vastustukseen.
Lisäksi rakenteelliset uudistukset, joita ovat mm. kilpailulta suojeltujen toimialojen avaaminen kilpailulle (mikä aluksi voi synnyttää työttömyyttä, kun monopoleja/oligopoleja puretaan), työmarkkinoiden sääntelyn purkaminen esimerkiksi irtisanomissuojaa heikentämällä tai vaikkapa ruuan ja polttoaineiden hintasäännöstelyn eliminoiminen, ovat useimmiten epäsuosittuja, sillä ne heikentävät usein ainakin lyhyellä aikavälillä suuren poliittisen voiman omaavan keskiluokan hyvinvointia. Ja jos talouskasvu ei ole synnyttänyt hyvää hallintoa, jäävät rakenteelliset muutokset edellä mainituista syistä tekemättä.
Katsomalla taloustilastoja voimme löytää tukea sille, että kehittyvän maailman kasvudynamiikassa jokin on muuttunut tai muuttumassa. BKT:n ja inflaation välinen yhteys ei ole enää ongelmaton. Esimerkiksi Kiinassa alkuvuoden 7,6 prosentin talouskasvu ei ole kaukana vuoden 2009 alun syöksyn jälkeisestä pohjasta (6,6 %:a).
Inflaatio sen sijaan on pysytellyt tuntuvasti nopeampana kuin edellisen heikon kasvuperiodin aikana ja näyttääpä inflaatio myös olevan jälleen kiihtymässä. Sama ilmiö on nähty myös Brasiliassa ja Venäjällä: talouskasvu on hidastunut, vaikka työttömyysasteet ovat historiallisesti erittäin matalalla tasolla. Tuotannon kasvattamiselle ei yksinkertaisesti ole enää juuri tilaa, koska talouden resurssit ovat jo täyskäytössä. Elvytys tässä tilanteessa vain lisäisi inflaatiota ja/tai tuontia.
Tilanne ei ole uusi. Viime vuosina on ilmestynyt tutkimuksia, joissa pureudutaan selittämään, miksi niin moni kasvutalous jämähtää jossain vaiheessa pysyvästi hitaampaan kasvuun. Moni Latinalaisen Amerikan ja Lähi-idän maa saavutti 1960- tai 1970-luvulla keskituloisen maan tason, mutta useimmat näistä maista ovat myös jääneet keskituloisiksi.
Maailmanpankin tutkimus ”Middle-Income Traps” (syyskuu 2012) kertoo, että tuottavuuden kasvu hidastuu, kun BKT henkeä kohden saavuttaa ostovoimakorjattuna ja kiintein hinnoin mitattuna noin 16 700 dollarin tason. Keskimäärin BKT:n kasvu per asukas putoaa tuolloin 3,5 prosenttiyksikköä.
Maailmanpankin tutkimuksessa vuonna 1960 löytyi 101 keskituloista maata (keskituloisuuden määritelmä Maailmanpankilla on henkilöä kohden laskettu ostovoimakorjattu reaalinen BKT välillä 1 036–12 615 dollaria), joista vain 13 oli noussut vuoteen 2008 mennessä korkeatuloiseksi maaksi (BKT per capita yli 12 616 dollaria tai enemmän). Tutkimukset myös osoittavat, että syynä talouskasvun hidastumiseen on tuottavuuden kasvun hidastuminen.
Olisiko niin, että keskituloisuuden ansaan löytyisi joitain yhteisiä nimittäjiä? Taloushistoria osoittaa, että tie kehitysmaasta kypsäksi vauraaksi taloudeksi kulkee useimmiten varsin ennalta arvattavaa polkua. Kehitysvaiheen alussa saavutetaan harppauksia tuottavuudessa, kun maat ottavat kiinni kehittynyttä maailmaa omaksumalla jo kehitettyjä parempia teknologioita, houkuttelemalla ulkomaisia investointeja ja kasvattamalla markkinaosuuttaan maailmankaupassa tuottamalla matalan lisäarvon hyödykkeitä halvan työvoiman turvin. Tällä polulla tuotantorakenteet muuttuvat maanviljelystä teollisuuteen, ja väestö muuttaa maalta kaupunkeihin.
Tuottavuuskasvu hidastuu, kun työvoiman siirtyminen teollisuuteen alkaa ehtyä eikä teknologista prosessia enää juuri voida parantaa teollisuudessa. Palkkakustannusten nousu on tällöin syönyt aimo osan kilpailuedusta. Uudempi tutkimus indikoi, että kun matalalla roikkuvat hedelmät on poimittu, talouksien on siirryttävä tuotannon arvoketjussa ylöspäin, muututtava imitoijista innovoijiksi. Siitä päätellen, että vain 13 maata yhteensä 101 maasta onnistui vaurastumaan korkean tulotason maaksi, liuku innovoijaksi ei ole helppo.
Kriittinen tekijä niille maille, joista on tullut rikkaita on se, että ne ovat pystyneet luomaan laajan tieto- ja taitoperustan, josta ammentaa. Nämä maat ovat rakentaneet kuntoon informaatio- ja kommunikaatioverkostonsa, avanneet laajakaistat massoille, mahdollistaneet sosiaalisen nousun kaikille, turvanneet omistusoikeudet, vapauttaneet markkinansa kilpailulle ja välttäneet liiallisen säätelyn työmarkkinoilla.
Lyhyesti sanottuna rikkaaksi on tultu tekemällä niitä niin vaikeita rakenteellisia uudistuksia rinta rinnan talouskasvun ja hallinnon parantamisen kanssa. Aasian tiikerit, Etelä-Korea, Singapore, Hongkong ja Taiwan, ovat esimerkkejä onnistumisesta. Näissä maissa keskiluokka on antanut hallituksilleen mandaatin tehdä rakenteellisia uudistuksia, mutta vastineeksi ne ovat vaatineet elintasoa, elämän laatua ja parempaa hallintoa.
BRIC-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina) nousu Etelä-Koreaksi ei ole itsestään selvyys. Se riippuu siitä, onnistuvatko ne tekemään tarvittavat rakennemuutokset, jotka mahdollistavat vahvan tuottavuuden kasvun ja sitä kautta todellisen vaurastumisen.
>> Taloustaito
