Pääsiäisen pyhiä edeltävä hiljainen viikko kului kaatunutta työmarkkinaratkaisua ja hallituksen kehysriihen antia sulatellessa.
Kevään työmarkkinakeskustelua, tunnustelua tai neuvottelua pohtiessa tulee mieleen, että järjestöt hoitakoot työmarkkinapöydän ja poliitikot pysykööt omassa lestissään. Poliittisen päätöksentekijän liiallinen päsmäröinti ei millään tavalla edistänyt neuvottelujen kulkua.
Sopimuksen syntymisen edellytys on aina se, että osapuolilla on aito halu koko prosessin loppuun viemiseksi. Tällä kertaa tuntui sivusta katsottuna siltä, että Elinkeinoelämän keskusliitolta tai ainakin sen ydinryhmältä puuttui halu sopimukseen pääsemiseksi. Sen verran paljon palkansaajapuolen järjestöjohtajat joutuvat kuluneiden viikkojen aikana juoksemaan Etelärannassa.
Luulisi kovapäisimmänkin työnantajan tajuavan, että palkansaajan ostovoiman heiketessä ja työrauhan vallitessa ratkaisu ilman kaikille tulevaa yleiskorotusta oli täysin mahdoton ajatus palkansaajapuolelle. En usko, että palkansaajapuolen tavoite paljoakaan muuttuu syksyyn mennessä. Tilanne on varmasti parempi, sillä silloin alkaa työrauha alalla toisensa jälkeen olla katkolla. Se luo osaltaan nyt puuttunutta painetta neuvotteluihin.
Viikko neuvottelujen päättymisen jälkeen uskon palkansaajapuolella itse kullakin olevan suorastaan helpottunut olo, kun työmarkkinaratkaisu jäi syntymättä. Kuinkahan paljon enemmän hallitus olisikaan laskenut yhteisöveroa, jos työmarkkinaratkaisu olisi nyt saatu aikaan ja työrauha olisi myyty pitkäksi aikaa todella maltillisella tasolla?
Hallituksen päätös laskea yhteisöveroa 24,5 prosentista 20 prosenttiin tuntuu edelleenkin suurelta. Elinkeinoelämä on ottanut päätöksen vastaan kiitellen. Samalla se on kuitenkin huomauttanut, että hallituksen päätös on oikeansuuntainen, mutta riittämätön. Mikä mahtaisi riittää? Päteekö tässäkin vanha sanonta, että ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.
Yhteisöveron alennus on suuruusluokaltaan noin 950 miljoonaa euroa. Se on paljon rahaa ja siitä tulee iso tulovaje valtion kirstuun. Se pitää täyttää jollakin muulla konstilla. Valitettava tosiasia on se, että tavallinen kiltisti työnsä tekevä ja säntillisesti maksunsa hoitava keskituloinen joutuu suurelta osin maksumieheksi, kun kulutusta verotetaan. Näin se on aina ollut, eikä muuksi näytä muuttuvan.
Valtiovarainministeriö on laskenut, että yhteisöveron laskemisen dynaamiset vaikutukset eli valtion rahakirstuun kilahtava raha tulevina vuosina olisi yhteensä 450 miljoonan euron suuruusluokkaa. Uskokoon ken haluaa. Aika näyttää, mitä tuleman pitää.
Pari vuotta sitten työnantajien kustannustaakkaa kevennettiin poistamalla Kela-maksu. Sen suuruus oli tuolloin noin miljardi euroa. Silloinkin puhuttiin poistamisen seurauksina syntyvistä dynaamisista vaikutuksista kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamiseksi. Mutta kuinka kävikään?
Taitaa vain olla niin, että suurin kilpailukykyyn ja työllisyyden parantumiseen vaikuttava tekijä on jossakin aivan muualla kuin Suomessa. Suurin tekijä taitaa olla maailman ja Euroopan taloudellinen tilanne ennen kaikkea Suomen teollisuudelle tärkeissä vientimaissa.
Pallo on nyt yritysten ja elinkeinoelämän käsissä. Nyt on niiden vuoro osoittaa yhteiskunnallista vastuuta ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon.
Toivottavasti yhteisöveron laskeminen on riittävän iso liike elinkeinoelämälle vallitsevan talouden negatiivisen kehän puhkaisemiseksi, kilpailukyvyn ja työpaikkojen lisäämiseksi. Aika näyttää tässäkin asiassa, mitä tuleman pitää.
>> Taloustaito
