Aloitetaan hyvillä uutisilla; työtä riittää ja niiden tekijöille on kysyntää. Niiden 11 vuoden aikana, joilta luotettavaa tilastointia on saatavilla, ei työttömien määrä ole koskaan ollut yhtä alhainen kuin nyt.
Brasilian työttömyysprosentti on vuoden 2013 alkaessa alle viisi. Niiden uusien työpaikkojen osuus, jotka ovat virallisesti rekisteröityjä, on myös kasvanut vuosi vuodelta. Työntekijät ovat entistä kiinnostuneempia sosiaaliturvasta ja eläkkeestä, jotka vain virallisesti rekisteröity työsuhde tuo.
Harmaan tai epävirallisen talouden suuruudesta on vaikea saada luotettavaa tietoa ja varsinkin maaseudulla epäviralliset työmarkkinat ovat voimissaan. Brasilian kunnista empiirisellä tutkimuksella joitakin vuosia sitten kerätyt tiedot antavat uskoa, että parhaimmissa kunnissa 20 % työvoimasta työskentelee ilman täällä käytössä olevaa ”työkirjaa” kun taas heikoimmissa jopa 80 % työvoimasta ahertaa harmaan talouden parissa.
Absoluuttisista luvuista tämä ei kerro mitään, mutta on oletettavaa, että teollisuus- ja palveluvaltaisilla alueilla rekisteröityjen työsuhteiden määrä on korkeampi ja Brasilian syrjäisillä seuduilla, jossa leipä revitään perustuotannosta, huomattavasti alhaisempi. Eräs paikallinen tutkimus arvioi epävirallisella sektorilla työskentelevän noin kolmanneksen työvoimasta, joka on kuitenkin merkittävästi vähemmän kuin vielä 10 vuotta sitten.
Hyvän työllisyystilanteen ja minimipalkan säännöllisen korottamisen myötä palkansaajien reaaliansiot ovat nousseet viimeisen kahdeksan vuoden aikana 30 prosenttia. Työvoimaa Brasiliassa on juuri nyt ammennettavaksi asti, koska ikäpyramidi on optimimuodossaan; työikäisen väestön määrä on juuri näinä vuosina suurimmillaan.
Työttömien määrä ei ole kääntynyt kasvuun edes viimeksi kuluneen vuoden vaatimattoman talouskasvun – alle kaksi prosenttia – aikana. Tätä selittää monta tekijää. Tuotannon lasku oli suurempaa teollisuudessa kuin työvoimavaltaisilla palvelualoilla. Brasiliassa työntekijöiden irtisanominen on erittäin vaivalloista ja kallista ja kun yritykset odottavat talouskasvun kiihtyvän parempiin lukemiin jo alkaneen vuoden aikana, ne eivät ryhdy sopeuttamaan työvoimansa määrää notkahduksen takia. Osaavasta ja koulutetusta työvoimasta on niin kova pula, että tekijöistä halutaan yrityksissä pitää kiinni.
Ammattiyhdistysliikkeellä on vahva asema erityisesti monilla teollisuuden aloilla, julkisella sektorilla ja pankki- ja rahoitusalalla. Edellä mainitut tekijät riittävät selittämään kohtalaisen hyvin menestyksen palkankorotuksissa; reaaliansioiden nousu on useilla sektoreilla neljä-viisi prosenttia vuodessa. Lakkopäiviä on viime vuosina kertynyt erityisesti julkisella sektorilla, jossa palkat ovat yksityistä sektoria korkeammat reilussa 80 % ammattinimikkeitä.
Palkankorotukset ylittävät tuottavuuden kasvun kirkkaasti. Ylen kehno koulutusjärjestelmä antaa heikot eväät parantaa työn tuottavuutta, jonka lasketaan olevan noin 17 % amerikkalaisen työntekijän vastaavasta. Eräiden selvitysten mukaan Brasiliassa on taannuttu 1980-luvun parempien vuosien jälkeen tasolle, jolla oltiin 1960-luvulla.
Koulutuksen kehnous on rakenteellisista ongelmista vakavin ja sen korjaamiseen menee aikaa, vaikka lohdullisesti brasilialaisten keskimääräinen kouluvuosien määrä onkin noussut ripeästi. Lyhyempi polku olisi kuljettavana, jos poliitikoilla olisi rohkeutta tarttua Brasilian kaikenkattavaan ja joustamattomaan työlainsäädäntöön.
Säädökset ovat suurimmalta osin peräisin 1930 ja -40-luvuilta ja niitä on kuvattu vähemmän ystävällisesti, mutta osuvastikin ”fasistis-paternalistisiksi”. Sotilasvallan jälkeen perustuslakiin viedyt säädökset antavat työantajalle ja työntekijälle mahdollisuuden sopia oikeastaan vain minimipalkan (ja myös laissa säädetyn) enimmäispalkan välisestä palkanosuudesta. Muutoin kaikki ruokatunneista loma-aikoihin ja erityiskorvauksiin löytyy lakikirjasta, jonka sivuilla täytetään historiallisesti vallinnutta luottamuksen ja neuvottelukulttuurin puutetta.
Parhaan todistuksen siitä, että laki on niin kuin sitä tulkitaan ja sovelletaan, antaa se, että Brasiliassa avataan joka vuosi kaksi miljoonaa uutta työoikeusriitaa (Yhdysvalloissa noin 75 000). Työoikeuksien käsittelyajat tekevät näistä riidoista usein sukupolvelta toiselle perintönä siirtyviä; suku voi jatkaa siitä, mihin juttu tästä elämästä erkaantuneelta työntekijältä jää.
Työnantajapuolelta voidaan puolestaan etsiä vastaajaa hyvinkin pitkän polun päästä. Manan majoille aikaa sitten menneiden brasilialaisyritysten irtisanotut työntekijät ilmestyvät asianajajansa hahmossa vaikkapa ulkomaisen vähemmistöomistajan ovelle muistuttamaan siitä, että työnantajaa edes jollain tavoin edustavan velvoitteet eivät ole yrityksen myötä katoavaa materiaa. Suomalaisen työmarkkinasopimisen vaikeutta tuskailevien ahdistusta tämä tuskin helpottaa, mutta saattaa johdattaa ainakin kehittyville markkinoille sijoittuvan yrityksen vielä kaipaamaan kotoisia neuvottelupöytiä.
>> Taloustaito
