<Hannu Uusitalo> Työmarkkinajärjestöt neuvottelevat paraikaa työeläkeuudistuksesta. Sen suuntaviivoista on määrä sopia syksyyn mennessä. Vuonna 2017 meillä pitäisi olla uudistettu eläkejärjestelmä. Aika ajoin osapuolet ajavat itseään julkisuudessa asemiin. Tuorein asemiin ajo liittyy työeläkemaksuun.
Palkansaajajärjestöt tulivat mielenkiintoisella tavalla julkisuuteen 19. maaliskuuta. SAK:n, STTK:n ja AKAVAn työvaliokunnat esittivät, että työeläkemaksu olisi nostettava ripeässä tahdissa jo tällä vuosikymmenellä tasolle, jonka arvioidaan olevan pitkällä aikavälillä riittävä.
Se ei yllätä ketään, että työnantajat haluavat pysäyttää maksujen nousun. EK vastasi entiseen tapaan, että eläkeneuvotteluissa pitäisi päästä siihen, että nykyisen tasoisella maksulla pärjätään pitkälle tulevaisuuteen. Työeläkemaksut ovat iso osa työvoimakustannuksia, joista työnantajat eivät pidä, koska ne heikentävät asemia erityisesti globaalissa kilpailussa.
Mutta että palkansaajat haluavat nostaa maksua! Tämä olisi helppo ymmärtää, jos työnantaja maksaisi koko työeläkemaksun. Mutta näin ei ole.
Jo 1990-luvulla päätettiin, että maksujen nousu jaetaan tasan työnantajan ja palkansaajan kesken. Työntekijän maksun nousu merkitsee myös tulevan eläkkeen pienenemistä, koska eläkkeen perustana olevasta palkasta vähennetään työntekijän eläkemaksu.
Miksi palkansaajajärjestöt haluavat nostaa maksuja, vaikka se puree omaan nilkkaan?
Yksi syy lienee se, että työeläkejärjestelmää pidetään suuressa arvossa ja eläkettä jatkopalkkana, jonka turvaaminen on yhtä tärkeää kuin konsanaan työstä saatava palkka. Ymmärretään että pitkän päälle eläketurvan säilyttäminen ei ole mahdollista, jos yksityisen sektorin maksuja ei nosteta.
Maksujen nostamista perustellaan myös sukupolvien välisellä solidaarisuudella. Tämä pienentää maksutason nousua pitkällä aikavälillä ja on siten edullinen nuoremmille sukupolville. Näin se myös vähentää sukupolvien välistä vastakkainasettelua.
Kyllä työnantajapuolellakin ymmärretään, että yleisellä ja kattavalla eläkejärjestelmällä on etunsa. Maksujen hillintä on heille kuitenkin keskeinen vipuvarsi neuvottelupöydässä.
On vielä yksi työnantajien ja palkansaajien etuja yhdistävä näkökohta. Jos ajauduttaisiin niin onnettomaan tilanteeseen, että maksujen noususta ei päästäisi yhteisymmärrykseen, niin perälautana työeläkeyhtiöt olisivat velvollisia esittämään sosiaali- ja terveysministeriölle maksujen nostamista, jotta eläkkeet kyetään maksamaan. Kumpikaan osapuoli ei halua tilanteen ajautuvan sellaiseen hakaukseen, että työmarkkinajärjestöjen rooli maksujen määräytymisessä heikkenisi. Perälautatilanteessa työeläkejärjestelmän taloudellinen kunto rapautuisi, ja vapausasteet sijoitusmarkkinoilla heikkenisivät. Tämä potkaisisi takaisin maksujen entistä suurempana maksupaineena.
Suurimmat kiistakysymykset paikantuvat alimpaan vanhuuseläkeikään, työttömyysputkeen ja osa-aikaeläkkeeseen. Tärkeä pelimerkki eläkeneuvotteluissa on työeläkemaksu. Eläkejärjestelmän lisäksi neuvottelujen kohteena ovat työurien pidentämiseen tähtäävät moninaiset työelämään liittyvät kysymykset. Uskon, että sopu syntyy, vaikka osapuolet aika ajoin nostavat profiiliaan. Ampumahautoja on varottu kaivamasta liian syvälle. Poteroon voi myös hukkua.
Hannu Uusitalo on professori.
