Tasavallan korkeimmalta paikalta todettiin hiljattain, että Suomen julkisen sektorin menot ovat lähes 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tällaista puhetapaa käytetään yleisesti, ja syystä. Julkiset menot, verojen yhteissumma ynnä monet muut kansantaloutta koskevat luvut ovat niin isoja, että niitä on tarpeen havainnollistaa suhteuttamalla ne johonkin.
Juuri kenellekään ei sano mitään, jos toteaa, että vuonna 2012 Suomen julkiset sektorin menot olivat 109 071 000 000 euroa. Asian ymmärtää paremmin suhteuttamalla tämä suuri luku johonkin, esimerkiksi bruttokansantuotteeseen. Toinen vaihtoehto on laskea julkiset menot henkeä kohti, jolloin päädytään 20 146 euroon. Se on jo käsitettävissä oleva luku.
Suhteuttamisessa bruttokansantuotteeseen piilee myös muita sudenkuoppia, joihin Tilastokeskuksen pääjohtaja Marjo Bruun kiinnitti huomiota Tieto&Trendit- blogissaan. Julkisten menojen 60 prosentin bruttokansantuoteosuus ei tarkoita, että yksityiset menot olisivat 40 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tuotannon arvoa kuvaava bruttokansantuote ei koostu julkisista ja yksityisistä menoista vaan yksityisesti ja julkisesti tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvosta. Julkinen sektori tuottaa Suomessa viidesosan bruttokansantuotteesta ja yksityinen sektori neljä viidesosaa. Jos BKT-vertailua halutaan käyttää, niin olisikin täsmällisempää puhua siitä, että julkiset menot ovat bruttokansantuotteeseen suhteutettuna lähes 60 prosenttia, eikä niin, että niiden osuus on lähes 60 prosenttia.
Samantyyppisiä sudenkuoppia on helppo löytää. Monet kansantalouden tilaa koskevat perusluvut tulevat julkisessa keskustelussa itseään suuremmiksi, koska niihin ratkaisevasti vaikuttavat tilastointikäytännöt unohtuvat. Otan tässä yhden esimerkin.
Vuonna 2012 Suomessa maksettujen verojen ja veroluonteisten maksujen määrän suhde bruttokansantuotteeseen oli 44 prosenttia. Tästä työeläkelaitosten osuus oli 10,2 prosenttia ja muiden sosiaaliturvarahastojen osuus 2,9 prosenttia. Nämä pakolliset maksut, jotka eivät muun muassa perustuslakivaliokunnan kannan mukaan ole veroja, luetaan tavallisesti veroasteeseen.
Näin ei ole ollut aina. Yksityisen sektorin työeläkemaksut alettiin lukea veroasteeseen 1990-luvulla ja hupsis, yhdessä yössä Suomen veroaste otti tiikerinloikan ylöspäin. Toki aikasarjat on korjattu taaksepäin vastaamaan uutta käytäntöä, mutta ei asia ole tällä kuitattu.
Suomen lakisääteinen työeläkejärjestelmä nimittäin hoitaa myös ansiosidonnaisen osan eläketurvaa, joka muualla perustuu yleensä työmarkkinasopimuksiin, ja joita siitä syystä ei lueta osaksi julkista taloutta eikä veroastetta. Työmarkkinaeläkkeiden maksut ovat kuitenkin pakollisia kuten Suomessakin. Lopputuloksena on, että Suomen veroaste näyttäytyy esimerkiksi OECD:n tilastoissa korkealta, tai monien muiden maiden vastaavasti liian matalalta.
Julkisessa keskustelussa taloutta koskevista keskeisistä tilastoluvuista tulee helposti ”itseään suurempi lukuja”. Niiden taustalla olevat sopimuksenvaraiset tilastokäytännöt unohtuvat. Tällä en tarkoita sanoa, että niitä ei tulisi käyttää. Tarkoitan, että on syytä muistaa niihin liittyvät rajoitukset ja vertailtavuutta haittaavat ongelmat.
>> Taloustaito
