Wikipedian mukaan ”Luottoluokitus on arvio velallisen (esimerkiksi valtioiden tai yritysten) kyvystä selviytyä taloudellisista velvoitteistaan. Toisin sanoen luokittaja pyrkii ilmoittamaan suhteellisen todennäköisyyden, joka yrityksellä on joutua maksukyvyttömyystilaan.” Eli luokittaja katsoo tarkasteluhetkestä eteenpäin myös asioita, jotka vielä eivät ole toteutuneet, mutta joiden eteen on ryhdytty aktiivisesti ja uskottavasti touhuamaan.
Suomen valtion tapauksessa olimme tällä viikolla kollektiivisen iloisia siitä, että kovin suurta nousua valtion koroissa ei nähty, vaikka yhden aakkosen menetimme. Todellisuudessa tiputus oli hinnoiteltu jo aiemmin valtion korkoihin, koska markkinoilla vallitsi näkemys, että kirjain lähtee kuitenkin. Vaikuttiko kirjaimen menetys jotenkin yhteiseen arkeemme? Eipä tainnut, se oli vain yksi viesti murheellisvoittoisessa uutisvirrassa.
Aloin kuitenkin pyöritellä ajatusta luottoluokituksesta tavallisen suomalaisen kuluttajan arjessa. Varsin yleisessä tiedossa on, että pankit ja rahoitusyhtiöt luokittelevat (tai reittaavat) asiakkaansa, kun tämä on luottoa vailla. Mallit ovat varsin kaavamaisia, pankkisetä tai -täti naputtelee vakavana tietokojeeseensa tiedot asiakkaan työsuhteesta, liksasta, asumismuodosta, asumisajasta, armeijan käynnistä, mahdollisesta aviosäädystä ja naks: laite kertoo onko keskustelua syytä ylipäänsä jatkaa ja jos on, niin miten luotto olisi syytä hinnoitella.
Ymmärrykseni mukaan tavat ovat pankeilla varsin samantyyppiset, ja niillä on yksi yhteinen rajoite – ne pyrkivät ennustamaan tulevaa vain jo toteutuneen perusteella. Työsuhde on kestänyt sen, mitä se kyseiseen päivään mennessä on, ja aviosäätyyn tuskin kannattaa pelkästään pankissa käyntiä varten sännätä. Tarkoitan, että mallit peilaavat tulevaa vain menneen kautta, eikä asiakas siinä hetkessä juuri voi asiaan vaikuttaa. Toisaalta eipä siinäkään juuri tolkkua olisi, että pyrkisi elämään juuri niin kuin pankin excel toivoisi, välttämällä muuttoa mukavampaan asuntoon siksi, että luokituksen lasku uhkaisi.
Eli ehkä elämäänsä ei sittenkään kannata suunnitella pelkästään sitä hetkeä varten, jos sattuu lainaa tarvitsemaan. Mutta voisiko ”oman talouden luottoluokituksen” ajatusta kuitenkin jalostaa siihen suuntaan, että sillä olisi oikeasti merkitystä henkilökohtaisen taloudellisen levollisuuden, ja sitä kautta yleisen hyvinvoinnin kannalta.
Ajattelen, että taloudellinen levollisuus paranee, kun on vaihtoehtoja – mieluummin enemmän kuin vähemmän. Siis siten että voi ottaa tulevan vastaan suhteellisen varmana siitä, ettei kovin pienestä joudu pulaan. Jos suuri joukko ihmisiä käyttäytyy näin, se näkyy vaikkapa Tilastokeskuksen luvuissa, ja ehkä rämmimme tästä lamasta vähän aiemmin pois.
Olen tehnyt työssäni pientä empiiristä tutkimusta kyselemällä kohtaamiltani ihmisiltä, minkäkokoinen ”jemmakassa” tai ”talouden särkymävara” tuntuisi hyvältä. Vastaukset ovat vaihdelleet muutamista satasista tonneihin tai korkeintaan kymppitonniin. Summat tietysti vaihtelevat riippuen siitä, kysyykö opiskelijalta vai ison asuntolainan kanssa arkeaan elävältä, mutta useimpien kohdalla summat ovat kuitenkin saavutettavissa vuodessa tai parissa. Jos vain päättää aloittaa.
Pienen, kymppien tai satasen, säästön useimmat työssäkäyvät pystyvät saamaan sivuun ihan vaan päättämällä, ilman että sitä hetken päästä edes huomaa. Ja jos sitä huokeaa asuntolainaa sattuu olemaan, niin ihan tyynesti vaan vaikkapa vuoden lyhennykset sivuun. Moni vetää nimittäin mielestäni taloutensa lainan lyhennysten kanssa turhan tiukoille pyrkiessään toteuttamaan kansallista unelmaa – velatonta asuntoa, mahdollisimman nopeasti.
En tarkoita, että lyhennykseen varattua rahaa pitäisi ryhtyä hupuloimaan maailman tuuliin, vaan laittaa jemmaan ja jatkaa elämää kuten tähänkin saakka. Jos elämän räntäsateessa sattuisi tulemaan isompi klimppi tuulilasiin, on vaihtoehtoja ja tarvittaessa aikaa sopeutua. Eikä se mitään, että asuntolainaa on muutama tonni enemmän, kun vastaava summa köllöttää vaikka rahastossa. Kun omilla toimilla on päättänyt ryhtyä toimeen ja kerryttää itselleen pienen puskurin, voi hyvillä mielin antaa itselleen ainakin kolme A:ta, tai miksipä ei vaikka neljä.
Tommi Rytkönen on Nooa Säästöpankin toimitusjohtaja
