Politiikan pelissä parhaat perustemput eivät vanhene koskaan. Riidankylväjän suosituimpiin kikkoihin kuuluu ns. ”kerta kiellon päälle”–taktiikka, jolla hallituspuolue ajaa kumppaninsa äkkiä raivon partaalle.
En tiedä, onko se puheenjohtaja Antti Rinteen ansiota vai ei, mutta demarit ovat osanneet soveltaa tätä taktiikkaa hänen johtajakaudellaan suorastaan mestarillisesti. Aiemmin malli on ollut monen muunkin puolueen käytössä.
Menetelmä on hyvin yksinkertainen ja toimii näin:
Luvataan kaikille mahdollisille porukoille ihan pikkuisen enemmän kuin mitä on yhdessä sovittu. Siinä se. Puhutaan sitten lapsilisistä, takuueläkkeistä tai vaikka ydinvoimaloista.
Tärkeää on, että lupaus on todella äärimmäisen pieni. Ja se, että omat hallituskumppanit houkutellaan vastustamaan ehdotusta.
Pientä lupausta on helppo vähätellä taloudellisessa mielessä. Siis tyyliin ”hallituksen porvarit eivät ole valmiita antamaan edes kolmea euroa köyhälle eläkeläiselle, lapsiperheelle, yksinhuoltajalle, työttömälle, yksinäiselle, syrjäytyneelle…”
Jos taas vastapuoli vähättelee summaa, ovat argumentit vielä paremmat: ”Kolme euroa on ehkä pikku raha hyvätuloiselle porvariministerille, mutta eläkeläiselle, lapsiperheelle, yksinhuoltajalle tai työttömälle se on valtavan iso. Tämäkin taas osoittaa, kuinka porvariministeri on vieraantunut kansalaisten arkisista tarpeista…”
Sama pätee, kun puhutaan kokonaiskustannuksista: ”He eivät ole valmiita hellittämään kukkaronnyörejään edes viiden miljoonan vertaa eläkeläisille, lapsiperheille tai yksinhuoltajille, vaikka yritysten verohelpotuksiin kyllä kuluu satoja miljoonia. Nipistetään tämä pikkusumma vaikka sitten sieltä …”
Julkisen keskustelun kannalta on aivan ratkaisevaa, että nimenomaan omat hallituskumppanit jujutetaan vastustamaan hanketta. Koko hallituksen yhteisenä esityksenä noin mitätön kädenojennus naurettaisiin twittereillä ja toreilla välittömästi kumoon. Kaikkihan osaisivat laskea, että kolme euroa kuussa on vain surkeat kymmenen senttiä päivässä; kuka kumma siitä kostuisi!
Mutta jos olet puolustamassa sitä samaa kolmea euroa kun kumppanit vastustavat, annat vahvan tahdonilmaisun: ”Kyllähän minä haluaisin antaa paljon enemmänkin, mutta kuten näette, jo tämän vähäisen summan kohdalla ahneet ja rikkaat porvariherrat nostavat hirveän äläkän….”
Myös opposition on vaikea iskeä väliin. Se voi vain esittää huutokaupassa korkeamman tarjouksen, joka on helppo torjua valtiontalouden vaikeaan tilaan viitaten. Jos taas hallituskumppanit vastoin toiveita hiljaa myöntyvät vedätykseen, sitäkin voi markkinoida suurena saavutuksena.
Antti Rinteen budjettiesitys oli tästä taktiikasta oiva osoitus. Alexander Stubb ei selvästikään ole keksinyt tälle vastalääkettä, vaan on ministereineen tullut höynäytetyksi jo useampaan kertaan.
Tässä pelissä mikään temppu ei ole liian pieni tai naurettava, jos se vain toimii. Valtiovarainministerin arvovalta venyy tarvittaessa vaikka pysäyttämään kalastuslain uudistuksen, jotta eläkeläisten ilmaisesta virvelöinneistä saadaan oikeansuuntainen vänkäys aikaan.
Taktiikan tavoite on tietenkin menestyä vaaleissa. Riskinä on, että silloin on pakko päästä korkeimmalle pallille päättämään jatkosta. Riidankylväjä nimittäin ei ole ensimmäisenä jonossa, jos muut pääsevät valitsemaan hallituskumppaneita.
Onneksi vaaleihin on enää korkeintaan puoli vuotta aikaa.
Antti Marttinen on Taloustaidon päätoimittaja.
