Puumarkkinat Suomessa ovat taloudellisessa mielessä erittäin merkittävää toimintaa. Puun ostajien ja metsätalouden harjoittajien välisiä puukauppoja solmitaan joka vuosi noin 100 000 kappaletta. Rahaa näissä on 2000-luvulla liikkunut keskimäärin noin 1,5 miljardia euroa vuodessa markkinatilanteesta riippuen.
Potentiaalisia puun myyjiä on noin 630 000. Ostopuoli on puolestaan hyvin keskittynyt. Helsingin pörssissä noteeratut metsäfirmat emoyhtiöineen ostavat noin 80 prosenttia kaikesta markkinoilla myytävästä puusta. Kuitupuun ostosta näiden osuus on vieläkin suurempi, reilusti yli 90 prosenttia.
Lisäksi Suomessa on lukuisia sahateollisuusyrityksiä, jotka paikallisesti tai alueellisesti ovat metsätalouden harjoittajien näkökulmasta erittäin tärkeitä puun ostajia. Taloustieteen termein Suomen puumarkkinat ovat oligopsonistiset.
Markkinataloutta Suomen puumarkkinoilla on harjoiteltu suunnilleen vuosituhannen vaihteesta lähtien. Sitä ennen puun myyjät ja ostajat neuvottelivat hinnoista ja määristä. Kilpailulainsäädännön muututtua järjestelmästä piti luopua. Joskus oltiin sopimuksettomassa tilassa, pidettiin sitä joskus puun myyntilakkojakin. Puukauppakartellista on tutkittu sekä ostajia että myyjiä. Myyjät selvisivät pelkillä Kilpailuviraston nuhteilla. Ostajat sen sijaan tuomittiin kilpailun rikkomismaksuihin ja maaliskuussa aloitetaan vahingonkorvausten käsittely käräjäoikeudessa.
Puumarkkinoiden volatiliteetti kasvoi täysin ennakko-odotusten mukaisesti, kun siirryttiin markkinaehtoiseen puukauppaan. Lisäksi vaihtelut kohdistuvat odotetusti tukkiin. Ostopuolen keskittyneisyydestä ja suurimpien ostajien kuitupuun käyttöön perustuvista strategioista johtuen kuitupuun hinnalle ei odotetusti ole tapahtunut mitään.
Metsien pinta-alaverotuksen siirtymäkauden jälkeen vuoden 2005 jälkeen, vuosi 2014 on neljäs perättäinen vuosi, kun puumarkkinoilla ei ole mitään metsäverotukseen liittyvää siirtymäsäännöstä. Puumarkkinat ovat kokonaisuutena toimineet viimeiset pari vuotta erinomaisesti ja markkinarakenne huomioiden täysin ennakko-odotusten mukaisesti. Esimerkiksi viime vuonna puukauppamäärä kasvoi noin viidenneksen suunnilleen kolmen prosentin nimellisellä hinnannousulla. Jos yrittäisin kuvitella itseni raaka-aineen ostajaksi, ei heti tule mieleen paremmin toimivia markkinoita. Kuulunee pelin henkeen, että ostajan mielestä puu on aina liian kallista ja sitä on riittämättömästi tarjolla.
Puun myyjän näkökulmasta suurin ongelma on riittämätön kysyntä. Erityisesti Pohjois-Suomessa ei puuta meinaa saada millään kaupaksi. Ongelma vain pahenee tulevaisuudessa, kun puun myyntimahdollisuudet kasvavat, mutta puun käyttöä mieluummin supistetaan kuin lisätään. Perimmäinen kysymys on luonnollisesti Suomeen tehtävien investointien houkuttelevuus.
Markkinaehtoisuudesta myös metsäteollisuudessa ja puumarkkinoilla on hyvä pitää kiinni. Se kannustaa innovaatioihin ja uusiin puun käyttöä lisääviin investointeihin. Markkinoita pitää kehittää ja markkinoiden toimivuuden eteen pitää tehdä töitä. Siihen liittyvät niin markkinainformaatio, palveluiden markkinointi, kauppatavat kuin sähköiset palvelut. Lisäksi metsätalouden harjoittamista pitää kehittää yrittäjyyden suuntaan.
Viime syksynä oli uhkana, että EU:n komissio tai parlamentti rupeaa resurssitehokkuusajattelun varjolla puuttumaan Suomen kansallisiin puumarkkinoihin. Lainsäädännöllä olisi ryhdytty ohjaamaan mikä puun käyttö tai elinkeino on vähäarvoista ja mikä ei. Suomessa vähäarvoista puun käyttöä ei olekaan, sillä vuotuisesta metsien kasvustamme hakataan vain puolet. Miltei kaikissa muissa Euroopan maissa tilanne on sama. Edunvalvonta tuotti onneksi tulosta ja EU:n kaavailut saatiin taklattua. Resurssitehokkuus määritetään markkinoilla eikä lainsäädännöllä.
>> Taloustaito
