Suomalaisen politiikan tärkeimmiksi päämääriksi ovat nousseet julkisen sektorin velanoton suitseminen ja tuloerojen tasaaminen.
Puolueettomien tuomareiden onneksi näiden tavoitteiden toteutumista voidaan seurata kolmella kiistattomalla mittarilla. Politiikan onnistumisesta kertoo luottoluokituksen säilyminen AAA-luokassa, valtion velkasuhteen taittuminen ja tuloeroja mittaavan Gini-kertoimen pieneneminen. Ensi vuoden eduskuntavaaleihin tähtäävän ehdokkaan kannattaakin ryhtyä pohtimaan, millä vaaliohjelmalla nämä mittarit menevät oikeaan suuntaan.
Vai voisiko muitakin päämääriä tavoitella yhtä suurella antaumuksella?
Kiinnostaako ketään parantaa työllisyyttä ja talouskasvua? Hallitusohjelmasta löytyy sentään tavoite työttömyyden laskemisesta viiteen prosenttiin. Julkisuudessa ei kuitenkaan harmitella, vaikka työttömyysaste lähentelee jo 9 prosenttia. Panokset on laitettu hallitusohjelman pyhimpään tavoitteeseen, eli valtion velkasuhteen taittamiseen.
Tuloerojen osalta on kuitenkin päästy iloitsemaan Gini-kertoimen laskusta, eli tuloerojen kaventumisesta. Edes se ei haittaa, että merkittävänä syynä on matalasuhdanteen aiheuttama poikkeuksellisen suuri tulojen pudotus suurituloisimmilla. Väestön keskimääräinen tulokehitys on myös ollut poikkeuksellisen heikkoa.
Velan pelossa tehtyjen sopeutuspakettien, eli veronkiristysten ja menonleikkausten, edellytyksenä on ollut, että ne laskennallisesti painottuisivat tulojakauman parempituloisille. Kevään kehysriihessä tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että mm. ympäristösyistä perusteltujen sähkö- ja polttoaineverojen korotusten vastineeksi oli kiristettävä palkkaverotusta, jotta laskennallinen vaikutus Gini-kertoimeen värähtäisi miinukselle.
Näin ainoastaan vuositulojen jakaumalla on merkitystä. Toisin sanoen varallisuuserot, tuloliikkuvuus ja käyttäytymisvaikutukset eivät näytä päätöksissä kiinnostavan.
Kehysratkaisut poikivat myös mielenkiintoisen sivujuonen, kun lapsilisien leikkaus ja tupakkaveron korotus nousivat vastakkain, ja tietenkin tuloeronäkökulmasta. Tupakkaveroa vastustettiin, koska se kohdistuu pienituloisempiin enemmän kuin lapsilisien leikkaus. Ehkä perhe- ja terveyspolitiikalla olisi syytä olla enemmän sijaa näissä kysymyksissä kuin Gini-kertoimella. Esimerkiksi tupakkavero todennäköisesti pienentää tuloluokkien välisiä terveyseroja.
Samoin ihmettelemällä miksi keski- ja hyvätuloistenkin pitää saada mm. lapsilisät, Kela-korvaukset ja maksuton koulutus, voi tuloeronäkökulmasta kyseenalaistaa hyvinvointivaltion perusrakenteita. Mitä jos kaikkien julkisen sektorin toimien ei tarvitsisi olla vuositulojakauman kannalta progressiivisia? Jos valtio on muutakin kuin köyhäinapua varten? Tällöin veronmaksaja ehkä kokeekin saavansa veroilleen vastinetta.
Palataan vielä julkisen sektorin velkaantumiseen, johon keskittymiselle on vaikea löytää tällä hetkellä perusteluja. Rahaa on tarjolla ja lainanhoitomenot ovat ennätysalhaalla. Valtion hurjan miljardivelan suuruutta on vaikea käsittää, mutta sen voi suhteuttaa myös kolme neljä kertaa suurempaan yksityisen sektorin velkaan, jolla kukaan ei pelottele.
Velkaantumisen ja tuloerojen vähentämistä ei ole syytä hylätä, mutta jos ensisijaisiksi tavoitteiksi asetettaisiin vaikkapa työllisyyden kohentaminen ja talouskasvu, vanhat mittarit näyttäisivät luultavimmin hetkellisesti huonompaan suuntaan. Uuden politiikan onnistuessa myös velkaantuminen ja kestävyysvaje kuitenkin taltutettaisiin ja talouskasvun hedelmät jakautuisivat yhä useammalle.
Mikael Kirkko-Jaakkola on pääekonomisti Veronmaksajain Keskusliitossa
