”Laman aikana monet olivat taipuvaisia ajattelemaan, että laman taustalla olivat Suomen talouden ja yhteiskunnan rakenteelliset heikkoudet – yritysten tehottomuus ja kilpailun puute, korkeat verot, suuri julkinen sektori, ylimitoitettu sosiaaliturva, jäykät työmarkkinat, jne. Lama ikään kuin puhkaisi kuplan, jota oli aiemmin luultu kestäväksi taloudeksi ja hyvinvointivaltioksi.” Näin kirjoitti Jaakko Kiander 1990-luvun talouskriisiä koskevan Suomen Akatemian tutkimusohjelman yhteenvedossa vuonna 2001.
Tekstiä lukiessa tulee mieleen, että historia toistaa itseään. Rakenteelliset heikkoudet ja niihin lääkkeiksi ehdotetut rakenteelliset uudistukset ovat myös nykyisessä taantumassa talouspoliittisen keskustelun ykköspuheenaiheena.
Syytä huoleen on, sillä Suomessa tuotetaan tällä hetkellä selvästi vähemmän tavaroita ja palveluita kuin kuusi vuotta sitten. Taloutemme on yhä taantumassa, eikä näköpiirissä ole selviä merkkejä paremmasta.
Työpaikkansa säilyttänyt on kuitenkin saattanut ihmetellä, miksi talouskasvun puutteesta kohkataan joka uutisissa. Hänelle taantuma on konkretisoitunut, tai konkretisoituu viimeistään ensi vuonna, ehkä vain verojen korotuksina ja julkisten palveluiden heikompana saatavuutena.
Yhtä onnellisia eivät ole he, jotka talouden leikkaantuminen on tehnyt työttömiksi. Suomessa oli työ- ja elinkeinoministeriön mukaan heinäkuun lopussa 130 000 työtöntä työnhakijaa enemmän kuin kuusi vuotta sitten. Pitkäaikaisesti työttömänä olleiden määrä on tuplaantunut samassa ajassa.
Valtiovarainministeriön mukaan kansantaloutemme on nyt 15 prosenttia pienempi, kuin tilanteessa, jossa taloutemme olisi kasvanut kohtuulliset kaksi prosenttia vuodessa vuodesta 2007 eteenpäin. Tuossa tapauksessa verotulojakin kertyisi lähes 15 miljardia nykyistä enemmän. Julkisen talouden ja työllisyyden kannalta talouskasvu on siis ensisijaista.
Mutta kauanko kasvua saadaan odottaa?
1990-luvun lamasta talous ponkaisi nopeammin kasvuun kuin nyt, tosin suuremmin vaurioin. Nyt vetoapua ei ole luvassa kansainvälisestä taloudesta, sillä Suomi ei ole taloushuolinensa yksin. Taustalla on koko Eurooppaa vaivaava kriisi, jonka kehitystä ja ratkaisua ohjaavat nyt euroalueen ja unionin tasolla tehdyt päätökset.
Talouden pelastajina myös Brysselissä nähdään maakohtaiset rakenneuudistukset. Rakenteellisilla toimilla ”pyritään parantamaan hinnoittelumekanismien toimivuutta, vähentämään kilpailun esteitä sekä lisäämään kannustimia talouden toimeliaisuuden lisäämiseksi” (Euro & talous 4/2014). Kannatettavia tavoitteita, vaikkei kriisin syiden ytimessä ehkä ollakaan.
Käytännön tasolla Suomessa rakenneuudistuksilla tarkoitetaan pyrkimystä kasvattaa työn tarjontaa, kuntien tehtävien ja velvoitteiden karsimista sekä sosiaali- ja terveydenhuollon tehostamista. Ne nähdään välttämättöminä toimina, jotta julkinen talous selviytyisi ikääntyvän väestön tuomista haasteista. Haastetta toki on, sillä Suomessa talouskriisi sattui osumaan ikävästi samaan aikaan, kun työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun.
Mikään pikaresepti rakenneuudistukset eivät ole, sillä niiden positiiviset vaikutukset näkyvät vasta vuosien päästä. Lyhyellä aikavälillä niillä on todennäköisesti talouskasvua heikentävä vaikutus, etenkin jos niitä tehdään euroalueella samanaikaisesti.
Kun tunnelin päässä ei ole juuri valoa näkyvissä, myös nykytilanteeseen pätee valitettavan hyvin professori Erkki Koskelan kiteytys 1990-luvun lamasta: ”bad luck and bad policies” (huonoa onnea ja huonoja politiikan valintoja).
Mikael Kirkko-Jaakkola on Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti
