< Maaliskuu 1998 > Nousu hissillä investointipankki Merrill Lynchin Lontoon Cityssä kimaltelevan toimitalon yläkerroksiin houkuttelee miettimään vallan syvintä olemusta. Varsinkin, kun siellä pojankloppi nimeltä Andreas pitää hetken kuluttua suomalaisille vieraille kaikkitietävän alustuksen siitä, mitä Suomelle oikeasti kuuluu.
Onko siis Andreas – tai joku toinen pörssikeskuksessa elämänsä kevättä kuluttava Tommy, Annika tai Charlotta – todellinen vallankäyttäjä yli Paavojen ja Päivien?
Ei ehkä sentään. Tommyt ja Annikat vain tulkitsevat ja toteuttavat sitä, mitä monimutkaiset tietokoneohjelmat heille kertovat; osta, myy tai pidä!
Muistan joskus aikanaan lukeneeni ruotsalaisen sosiologin Joachim Israelin hahmotelmia käsiteparista objektiivinen ja subjektiivinen valta. Jälkimmäinen oli jokapäiväistä käytännön vallankäyttöä, jota harjoittavat ministerit, kenraalit ja yritysjohtajat, tai tänään sitten vaikka nämä Tommyt ja Annikat.
Objektiivinen valta piileskeli rakenteissa; objektiivinen valta asetti suunnan ja ehdot sille, miksi nämä toimijat tekevät niinkuin tekevät. Ahti Hirvonen, Heikki Niskakangas ja Juha Wahlroos taisivat osua aika lähelle tätä globaalia kaiken yli ulottuvaa objektiivista valtaa viime vuonna julkaistussa mainiossa kirjassaan “Hyvä hallitustyöskentely”:
“Kuluvalla vuosikymmenellä kehitys on kulkenut osakkeenomistajakapitalismiin (shareholder capitalism). Sille on tunnusomaista, että osakkeenomistajat pyrkivät vaikuttamaan yrityksen käyttäytymiseen niin, että yritys tuottaisi maksimaalisesti lisäarvoa heidän sijoituksilleen.
Osakkeenomistajakapitalismin taustalla on erityisesti eläkesäätiöiden ja muiden institutionaalisten sijoittajien aktivoituminen. Ne pyrkivät voimaperäisesti saamaan lisäarvoa sijoituksilleen. Se merkitsee vaikuttamista yrityspolitiikkaan... Suomessakin on aika sopeutua osakkeenomistajakapitalismin vaatimaan kulttuuriin.”
Tarpeeton äänivalta
Mutta miten tämän kanssa sopii yhteen se ajatus, että “ulkomaalaiset eivät halua Suomesta valtaa?” Näin kirjoitti – ilmeisen asiantuntevasti – äskettäin Helsingin Sanomissa kaksi kauppatieteen lisensiaattia, Olli-Pekka Ruuskanen ja Pasi Sorjonen. He korostivat aivan oikein, että ulkomaiset osakkeenomistajat eivät hamua suomalaisyrityksistä äänivaltaa vaan pelkkää rahaa. Niin että mitä vallankäyttöä se sellainen on?
Olisiko juuri sitä objektiivista valtaa? Mitäpä kaukaiset omistajat tänne tunkisivat tuhlaamaan aikaansa yritysten hallituksissa. Riittää, kun yritysten suomalaiset johtajat tekevät täällä nöyrän kuuliaisesti töitä heidän edukseen. Ja yhteiskunnalliset päättäjät luovat sille mahdollisimman otolliset olosuhteet. Jos eivät tee tai luo, Tommyn tai Annikan piiska viuhahtaa.
Jonkun vanhakantaisen yritysjohtajan mieleen saattaa ehkä juolahtaa, että joku muukin kuin shareholderin etu on ajamisen arvoinen. Työkaverit kyllä palauttavat tällaisen haihattelijan raiteilleen. Optiomiljonääriksi pääsee nimittäin vain shareholderin arvoja vaalimalla. Johtajaoptio on Tommyn ja Annikan piiskan notkeaksi rasvattu kärki.
Kenen munat, kenen korit?
Vanha kansanviisaus sanoo, että kaikkia munia ei pidä pistää yhteen koriin. Tätä noudatettiin pitkään myös suomalaisessa yrityselämässä. Kunnes tulivat shareholderin globaalit arvot.
Nyt uskottelemme itsellemme, että “keskittyminen ydinalueisiin” ja “rönsyjen leikkaaminen” ovat ylimaallista viisautta. Joskus todella ovat, toisinaan eivät. Suhdanteiden vuoristorataa ainakin huristetaan ylös alas yhä kiihtyvään tahtiin, kun yhdellä jalalla horjuen haetaan tasapainoa.
Mutta shareholderin kannalta yritysten on oltava mahdollisimman paljaita ja rönsyttömiä. Niiden pitää olla selkeästi luokiteltavissa, vertailtavissa ja ennustettavissa. Ainakaan teoriassa sijoitusorganisaation kannalta ei ole mikään ongelma, meni joku yritys syteen tai saveen, kunhan tapahtuma voidaan ennakoida ja toimia sen mukaan.
Jos tietokoneen valikkoon on varattu vain neliskulmaisia reikiä, on suomalaisen yritysjohtajan turha todistella maailmalle, että pyöreänä rullaisi paremmin. Täytyy “sopeutua osakkeenomistajakapitalismin vaatimaan kulttuuriin.”
Ennen muinoin rahoittajat olivat paljon lähempänä ja niiden oli helpompi arvioida monimutkaistakin informaatiota osin näppituntumalla. Nyt kun amerikkalainen eläkerahasto on tuhansien mailien päässä ja tekee sijoituspäätöksiään kymmenien tuhansien yritysten välillä, yritystä koskevan informaation täytyy olla sen mukaista, helposti syötettävissä tietokoneen nieluun.
Jos ei ole, putoat pelistä pois. Siinä se yksinkertainen viisaus.
Tällaisessa järjestelmässä institutionaalisen omistajan tilanne on riskitön. Yksi muna siellä, toinen täällä, korit hajallaan ympäri maapalloa. Omistajan riski on minimoitu ja valutettu alaspäin pörssiyhtiön alihankkijan alihankkijalle ja sen työntekijöille, jotka tuntevat yritysriskin elämässään sataprosenttisena joka päivä, just on time.
Tämä malli on erinomainen, jos sen tarkoituksena on maksattaa koko maailmalla Tommyn ja Annikan palkat sekä amerikkalaisten eläketurva. Kansainvälisessä keskustelussa kysellään yhä useammin, mitä muuta hyvää tällainen globalisaatio tuottaa, vai tuottaako? Milloin Suomessa?
Antti Marttinen on Taloustaidon päätoimittaja. Kirjoitus on julkaistu Taloustaito-lehdessä maaliskuussa 1998. Tommyt ja Annikat vaihtuvat, mutta objektiivinen valta pysyy.
