< Kesäkuu 1999 > Arvopaperi-lehti kysyi tämän kevään kansanedustajilta, paljonko heillä jää palkastaan säästöön ja jos jää, mihin rahat käytetään. Vastaukset olivat mielenkiintoisia.
Joka kolmannen mukaan se, mikä laulaen tulee, myös viheltäen menee.
Vain kolmanneksella oli osakesijoituksia ja näistäkin pääosa vanhoja puhelinosakkeita tai vastaavia.
Tulos voi vaikuttaa yllättävältä. Ovathan edustajat pääosin jo vauraassa keski-iässä ja tulotasokin on kohtuullinen. Vastaavassa elämäntilanteessa monilla jää sentään jotain taskun pohjalle, yleensä kyllä omasta kulutuksesta tinkimällä.
Mutta edustajilla on hyvät eläke-edut. Tarve vanhuuden turvan täydentämiseen on paljon pienempi kuin äänestäjillä. Merkittävä osa myös ehkä haluaa elää niin kuin julistaa. Katsokaa vaikka taivaan lintuja… kyllä yhteiskunta aina rientää apuun, jos huonosti käy.
Edustajan elämänpiiri
Yllättävä säästämishaluttomuus ei ole ainoa piirre kansanedustajan elämässä, joka saattaa vinouttaa hänen käsityksiään arjesta.
Verovapaiden kulukorvauksien takia edustajat eivät pääse omassa perstaskussaan kokemaan, millaista verotus oikeasti on heidän tulotasollaan. Olisiko jo aika korottaa edustajien palkat sellaisiksi, että niistä voisi maksaa myös täydet verot?
Kansanedustajat suhtautuvat – toimittajien ohella – myös kaikkein epäilevimmin siihen, että osaavat ja pätevät suomalaiset saattaisivat muuttaa ulkomaille paremman palkan ja alempien verojen perässä.
Tässäkin syy on ymmärrettävä. Näillä aloilla keskeinen ammattitaito on niin kotimaan turpeeseen ja suomen kieleen sidottua, että aniharva pystyy siltä pohjalta haaveilemaan muualle siirtymisestä.
Me kaikki tarkastelemme maailmaa omien elämänkokemustemme pohjalta. Niin myös kansanedustajat. Onko siis ihme, jos joku edustaja ei jaksa ymmärtää ostoeläkkeen säästäjiä tai verotuksen kireyttä, kun se ei mitenkään kytkeydy omaan elämänpiiriin?
Pidättäytyjän vaikea osa
Laajat tulosopimukset tarkoittavat työntekijöiden kannalta usein pidättäytymistä. Siis tyytymistä yhteisen edun nimissä vähempään kuin kenties omin päin rymistelemällä olisi kahmittavissa.
Täytyy myös pystyä hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia, ajattelemaan vähän nokkaansa pidemmälle. Sekään ei ole aina helppoa.
Tunteetkin täytyisi pitää kurissa. Tällä hetkellä työntekijäjärjestöjen piirissä ollaan syystäkin katkeria siitä rilluttelusta ja etujen kahminnasta, joka on tapahtunut työntekijöiden maltin siivellä.
Tätä katkeruutta taatusti vielä lietsotaan lähikuukausina.
Jonkun verran tunteita voisi jäähdyttää tieto siitä, että pahimmat tyhjästä palkitsemisen ajat alkavat jo olla ohi. Yritysten omistajat eivät voi olla niin tyhmiä, että he eivät osaisi oikaista tätä omaksi haitakseen muodostunutta suuntausta.
Koettu julkisuus kaikkine osake-, optio- ja eläkekohuineen pitää myös huolen siitä, että jatkossa sopimukset syyynätään läpi entistä tarkemmin. Niihin tuskin enää jää Viinasen tai Hämäläisen mittaisia reikiä.
Katkeruuden aiheet siis ehkä jatkossa hieman vähenevät, vaikka eivät tietenkään poistu. Tilaisuus tekee herrastakin varkaan – myös tulevaisuudessa.
Jos halutaan edistää kohtuullista nimellispalkkojen kehitystä, kannattaisi nyt pohtia, miten palkkaratkaisujen yhteydessä voisi luoda sellaisia tulospalkkioratkaisuja, joilla työntekijät saisivat oikeutetun osansa yrityksen menestyksestä. Näiden mallien pitäisi olla mieluummin suhdanteita tasaavia kuin kiihdyttäviä.
Henkilöstörahastot ovat tästä hyviä esimerkkejä. Tarvitaan kuitenkin myös muita sellaisia malleja, jotka ulottuvat pörssi- ja suuryritysten ulkopuolelle.
Antti Marttinen on Taloustaidon päätoimittaja. Teksti on julkaistu Taloustaito-lehdessä kesäkuussa 1999. Sittemmin johtajat ovat keksineet yhä uusia rikastumiskeinoja ja keskiluokkaiset palkansaajat ovat edelleenkin maksaneet viulut. Ja kansanedustajilla on edelleen verottomat palkanlisänsä.
