Euroopan komissio antoi Suomelle keskiviikkona 13.5.2015 vakavan varoituksen EU:n julkisen talouden sääntöjen vastaisesta julkisen velan määrästä ja julkistalouden alijäämästä. Suomen tilanne on komission mukaan heikentynyt hälyttävällä tahdilla. Mahdollinen EU:n pakkosopeutus merkitsee Suomen tulevan hallituksen talouspoliittisen liikkumavaran pienenemistä entisestään. Hallitus on tilanteesta tietoinen, yllätyksenä tämä ei kenellekään tullut. Kuten hallituksen muodostaja Juha Sipilä totesi, Suomen tilanne on vakavampi kuin yleisesti ymmärretään.
Todennäköisesti hallitusneuvottelujen ensimmäisen päivän ”tunnin-ja-vartin-taloussopu” syntyikin osittain Brysselin ryhtiliikkeen ryydittämänä. Vaikka kolme ässää pystyisivät lähipäivinä sopimaan tulevan hallituksen talouspaketista, tämä ei riitä, vaan päätösten täytäntöönpanoon on päästävä nopeasti. Aika on käymässä vähiin eivätkä mitkään selitykset enää pitkään auta. Kuuden miljardin sopeuttamistoimet ilman verotuksen kiristämistä on superhaastava yhtälö ilman ulkoisia paineitakin.
Haastavuudestaan huolimatta trio ässien linja on oikea. Sopeuttamista tulee tehdä erityisesti menopuolella. Verotuksen kiristäminen ei ole oikea tie. Toisaalta vaikka lyhyellä aikajänteellä talouskasvu ei meitä tässä tilanteessa tule auttamaan, on tietenkin totta, että julkisen talouden tuloja voidaan kestävästi kasvattaa vain kasvattamalla kansantalouden tuloja eli bruttokansantuotetta. Jo edesmennyt presidentti Ronald Reagan totesi aikanaan, ettei yksikään kansakunta ole koskaan vaurastunut verottamalla kansalaisiaan. Reagan oli harvinaisen oikeassa. Suomessa veroaste on sitä paitsi tälläkin hetkellä jo korkea.
Menojen karsiminen - varsinkin kun kyse ei ole ainoastaan tulevien kustannusten nousupaineiden hillinnästä – on todella kurinalaista puuhaa. Tässä julkisen talouden fitness-kuurissa komissio saattaa olla hyvä personal trainer Sipilän hallitukselle. On vain hyvä, että komissio antaa meille vähän piiskaa, jos meininki ”menonleikkaajiensaarella” alkaa hyytyä. Hyvä hevonen ottaa vastaan kohtuullista raippaa, tämän varmasti wanna-be-VM Timo Soini ravien ystävänä tietää.
Varmasti myös vastalauseita Brysselin koordinaatiolle tullaan näkemään. Euroopassa on jo vuosikaudet käyty kiivasta taistelua EU:n jäsenvaltioiden julkistaloutta säätelevien normien puolesta ja vastaan. Talouspolitiikan asiantuntijat ja poliitikot ovat jakautuneet jyrkästi kahteen koulukuntaan. Osa puolustaa EU:n vahvaa roolia jäsenvaltioiden julkisen talouden kurinpitäjänä henkeen ja vereen ja pitää riittävän tehokasta eurooppalaista koordinaatiota ainoana mahdollisena takeena saada uudistuksiin kykenemättömät jäsenvaltiot tekemään välttämättömät rakenneuudistukset. Osa taas pitää EU:n tiukkoja vaatimuksia pakkopaitana, joka estää suhdanteen kääntymisen ja talouskasvun käynnistymisen. Mistä tässä keskustelussa oikein pohjimmiltaan on kyse?
Päättäessään Euroopan talous- ja rahaliitosta Emusta Maastrichtin neuvotteluissa 1990-luvun alussa jäsenvaltiot sopivat yksimielisesti, että yhteiseen rahapolitiikkaan siirtyminen edellyttää yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Taustalla oli halu turvata tulevan yhteisvaluutan, euron, uskottavuus. Toisaalta jotkin jäsenvaltiot Saksa etunenässä eivät luottaneet pelkkiin eurooppalaisten kumppaneittensa sanallisiin lupauksiin. Niinpä ennen euron käyttöönottoa laadittiin myös yksiselitteiset tavoitteet sisältävä vakaus- ja kasvusopimus, jonka oli määrä sitoa kaikkia jäsenvaltioita.
Sopimuksen tärkein tavoite oli saada valtioiden julkinen talous kuntoon ja budjetit tasapainoisiksi tai ylijäämäisiksi keskipitkällä aikavälillä. Ideana oli, että hyvinä aikoina jäsenvaltiot maksavat pois velkaansa ja uusivat julkisen sektorin rakenteita niin, että kapeamman leivän aikanakin alijäämä pystytään pitämään hallinnassa. Alijäämä ei saanut ylittää 3 prosenttia suhteessa BKT:hen kuin poikkeuksellisissa tilanteissa.
Kuten historia on moneen otteeseen osoittanut, näiden tavoitteiden kanssa eläminen ei ole ollut helppoa. Noususuhdanteessa poliitikoilla on pysyvä (ja aina yhtä vahingollinen) taipumus välittömästi syödä kaikki liikenevä joustovara ja suunnata löysää rahaa kaikkeen mahdolliseen sinänsä hyvään ja oikeaan tarkoitukseen. Velkojen maksaminen ei yksinkertaisesti ole äänestäjien enemmistön silmissä yhtä houkuttelevaa kuin tulonsiirtojen kasvattaminen tai rahoituksen antaminen johonkin tärkeään.
Kaikki hyvä historiamme huomioiden on sydäntäriipaisevaa nähdä Suomen viime vuosien kuluessa valuneen luokan priimuksesta takarivin taaviksi. Tämä tuntuu pahalta, erityisesti koska tällä kertaa ongelmamme ovat itseaiheutettuja. 1990-luvun taitteen alun lamassa oli sentään mukana myös huonoa tuuria Neuvostoliiton romahdettua. Globaali finanssikriisi ei selitä sitä, että olemme viime vuosina taantuneet suhteessa keskeisiin eurooppalaisiin kilpailijamaihimme. Investointilama ei johdu rahoituksen puutteesta. Kustannuskilpailukykymme erityisesti työvoiman osalta ei ole heikentynyt Brysselin toimenpiteillä.
Toisaalta se mikä on itse aiheutettu, voidaan itse myös korjata. Jos tässä savotassa saadaan selkärankatukea komissiosta, tämä ”kannustin” kannattaa ottaa vastaan. Suomen tulevalla hallituksella on nyt näytön paikka palauttaa meille paikka euroalueen eturivissä.
Piia-Noora Kauppi on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja
