Konsensuksen kehdossa kiistellään siitä, onko konsensus siunaukseksi vai kiroukseksi. Suomea on aina pidetty maana, jonka kansalaiset tulevat hyvin toimeen keskenään. Siitä on näyttöjä varsinkin kun ajat ovat vaikeat. Vähemmän hyvin suomalaiset ovat tulleet toimeen vierasmaalaisten kanssa. Siitäkin on näyttöjä ovat ajat sitten huonot tai hyvät.
Pääministeri on arvostellut konsensusta siitä, että se on estänyt tai ainakin hidastanut talouden ja yhteiskunnan rakennemuutoksia. Hän on vaatinut konsensukselta tulosvastuuta. Konsensus pitäisi asettaa koeajalle. Mikä on se konsensus, joka sen arvostelijoita nyppii? Luultavasti oikea maali olisikin kolmikantamenettely, ei niinkään konsensus. Tai olisiko kyseessä sittenkin keskitetyn työmarkkinamallin kritiikki? Sehän estää paikallisen sopimisen, väitetään.
Konsensus on pohjimmiltaan perisuomalainen tapa olla keikuttamatta venettä tiukassa paikassa, vaikka olisikin eri mieltä soutuvuorosta. Se tarkoittaa myös, että mukanaolijoilla on yhteinen kuva tilanteesta ja tulevaisuuden näkymistä ja mahdollisuuksista. Pohjimmiltaan se tarkoittaa yhteisen edun asettamista oman edun edelle. Konsensus ei ole hämäräperäistä kabinettikähmintää tai sulle-mulle politikointia.
Suomalaista konsensusta on tarvittu sotien aikana sekä niiden jälkeen jälleenrakennuksen aikana hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa. Sitä on tarvittu myös kylmän sodan aikana epäluuloisen itänaapurin kanssa elettäessä samoin kuin lamasta toivuttaessa ja EU-jäsenyyttä haettaessa. Konsensuksen henki leijailee joskus myös työmarkkinoilla. Aina ei konsensuksella ole helppoa ollut, mutta ei ole vene kaatunut.
Kolmikantaperiaate taas on työmarkkinoilla noudatettava kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksiin perustuva menettelytapa, joka velvoittaa valtiovaltaa vähintäänkin kuulemaan keskeisiä työmarkkinajärjestöjä aina kun on kyse työelämään liittyvistä lainsäädäntöhankkeista. Perimmäisenä tavoitteena tässä on varmistaa se, että käytännön työelämän asiantuntemus välittyy lainsäädännön valmisteluun ja päätöksentekoon. Kolmikantaperiaate ei siirrä viimekätistä vastuuta työelämää koskevasta lainsäädännöllisestä päätöksenteosta työmarkkinaosapuolille. Vastuu on valtiovallalla.
Eri asia on, että kolmikannan kaksi työmarkkinaosapuolta ovat ottaneet – valtiovallan hallitusohjelmaan kirjaamien periaatteiden mukaisesti – varsin vahvan otteen työelämää koskevien hankkeiden edistämisessä. Tämä on johtanut käytännössä siihen, että ainoastaan ne hankkeet ovat menneet eteenpäin, joilla on työmarkkinaosapuolten yhteinen siunaus. Kolmikannan saavutuksia himmentää myös se, että tiukka neuvotteluvääntö johtaa joskus vettyneisiin kompromisseihin. Kolmikannan ehdoton myönteinen puoli on se, että lainsäädäntö valmistellaan huolella ja valmistelutyössä on käytettävissä aito työelämän asiantuntemus.
Entä sitten kaksikanta? Siinä neuvotellaan niin keskitetyistä kuin liittokohtaisistakin ratkaisuista, tosin keskitettyihin ratkaisuihin liittyy poikkeuksetta myös valtiovallan toimia erityisesti verotuksen osalta. Hämäräperäistä yövalvomisten ja liikkuvien takarajojen värittämää tupopöytää inhotaan, mutta silti siihen on tunkua; hieman tulee mieleen EU.
Liittokohtaisia ratkaisuja tehdään pahimmillaan nousuhuudoin, parhaimmillaan ne ovat olleet kurinalaisempia ja maltillisempia kuin monet tupot. Ja toisin kuin luullaan myös keskitetyssä ratkaisussa voidaan mahdollistaa paikallinen sopiminen palkoista. Kaksikannassa vastuu on pelkästään työmarkkinajärjestöillä. Suuri vastuu se onkin, sillä verotuksen ja sosiaaliturvan lisäksi työmarkkina-asiat ovat tärkeimmät talouspolitiikan osa-alueet, joihin voidaan kansallisilla päätöksillä vaikuttaa.
Jukka Ahtela on varatuomari yrityksessä Ahtela Consulting Oy
