Suomalaiset kotitaloudet ovat perinteisesti vältelleet sijoittamista velkarahalla. Nyt, kun asuntosijoittamisen suosio on noussut ennennäkemättömän suureksi, yhä useammalle näyttää olevan yllättävän luontevaa ottaa suuriakin velkoja sijoitusasunnon (tai -asuntojen) hankkimiseen – kenties oman ison asuntolainan lisäksi.
Asuntosijoittamisen suosiota ovat siivittäneet muun muassa hyperhalvat lainakorot. Ehkä talletuskorkojen vajoaminen nollan tuntumaan oli kuitenkin se lopullinen herätys suomalaisille. Säästöille oli pakko ruveta miettimään tuottavampia kohteita. Jos osakesijoitukset eivät sytytä, vaihtoehtoja ei välttämättä ole kovin monta.
Sijoitusasunto tuntuu konkreettiselta, helposti ymmärrettävältä ja vakaalta sijoituskohteelta toisin kuin monet mutkikkaat sijoitustuotehäkkyrät, joita säästäjälle tarjotaan.
Jotkut sijoitusasiantuntijat varoittavat vakavasti riskien kasautumisesta: kun suuri osa suomalaisten kotitalouksien varallisuudesta on jo kiinni omassa kodissa, sijoitusvaroja olisi viisasta hajauttaa muihin omaisuuslajeihin kuin asuntoihin.
Olisiko kuitenkin kaikkein suurin riski, jos ihmiset eivät säästäisi eivätkä sijoittaisi? Tai jos palkansaaja hautoisi hikisellä työllä kokoon raapimiaan säästöjä vuosikymmenet pelkästään pankkitilillä, inflaation kalvettavina?
Tuotto ei tule ilmaiseksi
Tottahan toki asuntosijoittamisessa on riskejä, kuten sijoittamisessa tapaa olla. Jos esimerkiksi panee säästönsä kiinni yhteen sijoitusasuntoon, ottaa ison hintariskin. Tiedän läheltä tapauksen, jossa helsinkiläisasunto jouduttiin myymään lähes 25 vuoden omistusajan jälkeen kymmenientuhansien eurojen tappiolla. Huoneisto oli ostettu 1989, kuumimmassa nousuhuumassa ennen 1990-luvun lamaa.
Tuon laman jälkeen asuntomarkkinoilla ei ole järissyt, mutta täysin mahdollistahan se on. Tavallinen säästäjä ei välttämättä kovin nopeasti huomaa, miten isot virrat alkavat kääntyä markkinoilla.
Toisaalta asuntomarkkinoiden tosiromahdus tarkoittaisi rankkaa rytinää koko Suomen taloudessa, eikä silloin olisi pörssisijoittajankaan hyvä olla. Ja asunnonomistaja todennäköisesti saisi vuokratuloja siinäkin vaiheessa, kun pörssiyhtiöiden osinkovirrat olisivat jo ehtyneet.
Mutta ei asuntosijoittajallekaan tuotto putoa käsiin kuin kypsä hedelmä puusta.
■ Asuntoa hankkiessa täytyy tarkkaan selvittää, minkälainen asunto kannattaa ostaa ja mistä. Pääosin tästä päätöksestä riippuu sijoituksen riski. Lisäksi taloyhtiön kunnon täytyy näkyä asunnon ostohinnassa.
■ Tuotto-odotus on syytä laskea realistisesti. Vuokratuloa ei aina kaikilta kuukausilta tule, mutta menoja kertyy pitkin matkaa. Tärkeintä on varmaan osata ottaa oikein huomioon asunnon ja taloyhtiön remontit ja vuosien mittaan eteen tulevat uudistukset. Niihin menee paljon rahaa.
■ Parhaimmillaan sijoitusasunto voi olla helppo hoidettava, mutta jonkin verran vaivaa on silloinkin oltava valmis näkemään. Jos asuntoja on useampi, työtäkin on enemmän. Jossain asunnossa on aina meneillään jotain: taloyhtiön peruskorjaus, asunnon pintaremontti, vesivahinko, jääkaapin vaihto tai uuden vuokralaisen etsintä.
Pankit voivat tarjota sijoitusasuntovelkaa ottavalle ”turvatuotteita”, kuten korkosuojausta tai lainaturvavakuutusta. Minusta niitä ja niiden kustannuksia kannattaa miettiä eri pohjalta kuin otettaessa lainaa omaa kotia varten.
Etenkin lainaturvavakuutuksesta maksaminen tuntuu rahan sytyttämiseltä tuleen. Sijoitusasunnonhan voi myydä, jos lainaa ei pysty lyhentämään. Entä jos sijoitus ei olisikaan asunto, vaan jotain muuta omaisuutta? Jos ottaisit lainaa vaikkapa pörssiosakkeiden hankkimiseen, ostaisitko päälle vakuutuksen siltä varalta, että lainan maksamisessa tulisi ongelmia?
Ulla Simola on Taloustaidon toimituspäällikkö
Millaisilta alueilta kannattaisi harkita sijoitusasunnon ostamista? Miten vuokratuotto lasketaan? Asuntosijoittajaksi ryhtymisestä juttu Taloustaidossa 4/2015 (ilm. 24.4.).
