Metropolihallinto oli yksi lukuisista päättyneen vaalikauden hankkeista, jotka eivät päässeet maaliin asti. Kaatuneen hankkeen tavoitteena oli ratkaista Helsingin seudun rakentamiseen ja kilpailukykyyn liittyviä kysymyksiä. Arkielämän kannalta ehkä merkittävin ratkaisua vaativa ongelma on asumisen kalleus. Se rajoittaa työvoiman liikkuvuutta ja talouden kasvua. Metropolipolitiikka onkin osa sitä keskustelua, jossa vaaditaan lisää kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja Helsingin seudulle.
Tilastokeskuksen kulutustutkimuksen mukaan kotitalouksien kulutusmenoista 30 prosenttia meni Uudellamaalla asumismenoihin vuonna 2012. Vielä 80-luvun puolivälissä asumiseen meni ainoastaan 18 prosenttia. Tuolloin Uudellamaalla asumismenojen osuus oli jopa muuta maata pienempi. Nyt se on suurempi.
Etenkin kerrostaloasuntojen hinnat ovat jatkaneet nousuaan taantumavuosina pääkaupunkiseudulla. Kasvukeskusten ja muiden alueiden väliset, yhä suuremmat hintaerot yhä nostaneet kynnystä muuttaa pääkaupunkiseudulle. Myös vuokrat ovat jatkaneet kovaa nousuaan, joten ihan mikä tahansa palkka ei saa houkuteltua töihin pääkaupunkiseudulle.
Vaikka asuntojen hintojen ja vuokrien nousua halutaan suitsia, kukaan ei taida haluta, että hinnat laskisivat. Kotitalouksien varallisuuden arvon lasku toisi vain lisää ongelmia taantuvaan talouteen.
Suomen kaltaisessa taantuvassa taloudessa asuntojen hintojen ja vuokrien nousu ei kuitenkaan ole ihan luonnollinen ilmiö. Kun työttömyys on kasvanut ja palkatkin kehittyneet hyvin maltillisesti, lienee korkotason lasku ainoita normaaleja kysynnän puolelta hintatasoa vahvistavia tekijöitä.
Tästä huolimatta asumiskustannusten nousulle yritetään löytää ratkaisua yleensä juuri kysyntäpuolen tekijöistä – syyttävä sormi osoittaa vaikkapa asuntolainan korkovähennykseen, asumistukeen tai liian hövelisti lainaa antaviin pankkeihin. Nämä tekijät ovat kuitenkin olleet jossain määrin aina tukemassa kysyntää.
Ongelma ei myöskään liene siinä, että yhä useampi ihminen on valmis muuttamaan ja maksamaan enemmän asumisestaan kasvukeskuksissa. Olisikin viisaampaa lähteä hakemaan vastausta kysymykseen, miksei tarjonta pysy kasvavan kysynnän perässä.
Asuntojen rakentaminen reagoi hitaasti kysynnän kasvuun ja hintojen nousuun, sillä maankäyttöä ja rakentamista säädellään tarkkaan. Se rajoittaa asuntotuotantoa ja voimistaa siten hintojen nousua ja laskua.
Metropolihallintoa koskevassa hankkeessa yritettiin ratkaista osin näitä ongelmia uusimalla Helsingin seudun kaavoituspolitiikkaa. Pelkästään yhtenäinen hallintomalli ei kuitenkaan tuo yhtään lisää maata kaavoitettavaksi. Ja entä jos kävisi niin, että seudun yhdyskuntarakenteen tiivistämisen asemesta malli lisäisikin rakentamista alueen reunoilla? Silloin yhtenäisestä hallinnosta ei olisi apua asumisen ongelmiin ja kalleuteen.
Jos tulevaisuus tuo vain äärimaltillisia palkankorotuksia, kotitalouksilla tullee olemaan yhä vähemmän varaa nouseviin asumiskuluihin. Se rajoittaa jossain määrin asuntohintojen nousua, samoin kuin korkovähennyksen leikkauskin.
Työmarkkinoiden ja kasvun kannalta on kuitenkin tärkeää, että ihmiset pystyvät asumaan ja muuttamaan myös pääkaupunkiseudulle. Tarjonnan rajoitteita tulisikin lieventää, jotta asuntoja saataisiin yhä useammalle. Ja tässä ei sovi unohtaa, että vuokra- ja omistusasuntojen markkinat toimivat yhdessä eli asuntojen rakentaminen vapaille markkinoille kohtuullistaa myös vuokratasoa.
Mikael Kirkko-Jaakkola on Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti
Kirjoitus ilmestyi Taloustaidossa 24.4.2015
