Hallituksen alkutaival on ollut vauhdikas. Eduskuntavaalit voittaneen Keskustan vaalilauseen mukaan tavoitteena on saada Suomi kuntoon, ja sen eteen hallitus haluaa nopeasti tehdä päätöksiä. Tämä tietää muutoksia etenkin siihen, mihin hallituksella on eniten sananvaltaa, eli julkiseen sektoriin.
Kun hallitus leikkaa julkisten palveluiden käyttäjiltä ja tulonsiirtoja saavilta, toimet eivät luonnollisesti kohdistu niihin, jotka eivät ole niiden varassa. Hallitusta vastaan onkin hyökätty vaatimalla hyväosaisia tasapuolisemmin mukaan näihin ”talkoiksi” kutsuttuihin toimenpiteisiin.
Hallitus on yrittänyt kuunnella kansaa ja hionut syksyllä päätöksiään, jotta kaikille saataisiin kurjuutta tasapuolisemmin. Palkansaajat halutaan ponnistamaan kilpailukykyloikkaa, mutta sen tasapuolinen toteuttaminen on osoittautunut vaikeaksi.
Myös rikkaat, Timo Soinin ”sileäkätisiksi” kutsuma sakki, on otettu mukaan parilla suurituloisille kohdistuvalla veronkorotuksella: niin sanottua ”solidaarisuusveroa” laajennetaan koskemaan yhä suurempaa palkansaajajoukkoa ja pääomatulojen korkeampaa veroprosenttia kiristetään yhdellä prosenttiyksiköllä.
Nämä toimet saivat huomiota ja kiitosta myös poliittisen kentän vastapuolelta. Tämä lieneekin pääasia, sillä kiristykset ovat lähinnä symbolisia. Kummankin veronkiristyksen arvioidaan tuovan noin 30 miljoonaa euroa valtion kassaan. Näin ne kattaisivat yhteensä noin 0,1 prosenttia valtion menoista.
Arviot ovat kuitenkin yläkanttiin – niissä ei nimittäin ole huomioitu sitä mahdollisuutta, että toimet vaikuttaisivat veronmaksajien käyttäytymiseen.
Kun ”solidaarisuusveron” alarajaa lasketaan, noin 6 350 euron kuukausipalkan päälle tienatusta satasesta jää käteen alle 40 euroa. Toisin sanoen marginaalivero nousee tällä palkkatasolla jo yli 60 prosenttiin.
Tämän kiristyksen tuoman verotulojen kasvun voi helposti kyseenalaistaa. Esimerkiksi laajaan ja perusteelliseen taustatyöhön pohjautuvassa Hetemäen verotyöryhmän raportissa nähtiin, että tuolloisen ylimmän noin 55 prosentin marginaaliveron alentaminen 50 prosenttiin voisi käyttäytymisvaikutukset huomioiden jopa kokonaisuudessaan lisätä verotuloja.
Tällä perusteella ei ole siis epätodennäköistä, että vastaavasti marginaaliveron korottaminen yli 60 prosenttiin vähentäisi kokonaisuudessaan verotuloja ja hankaloittaisi siten julkisen sektorin rahoitusta entisestään.
En kuitenkaan halua dramatisoida ”solidaarisuusveron” laajentamista. Sen vaikutus veronmaksajalle on enintään noin 350 euroa vuodessa. Osa muuttaa käyttäytymistään, mikä vaikuttaa verotuloihin. Sille ei mahda mitään, mutta se tulisi päättäjien muistaa.
Taakanjakoon on vaikea saada lisää sieltä, missä verotaakka on jo valmiiksi tapissa. Toisaalta voisi myös miettiä, ovatko uudet ”solidaarisuusveron” maksajat juuri erityisen rikkaita. Vai ovatko hekin sitä työtuloilla elävää luokkaa, joka kaiken jo rahoittaa?
Rikkauden tuomasta taloudellisesta turvasta ja vapaudesta eivät kerro vain tulot, vaan enemmänkin varallisuus. Pankkijätti Credit Suisse tarkasteleekin luokkaeroja poikkeuksellisesti varallisuuden eikä tulojen näkökulmasta. Sen tuoreen raportin mukaan Suomessa keskiluokkaan kuuluu noin 46 prosenttia aikuisväestöstä.
Keskiluokkaa ylemmässä luokassa on tällä määrittelyllä vain neljä prosenttia kansasta. Siltä neljältä prosentilta ei myöskään pysty keräämään suuria summia verotuloja palkkaverotusta kiristämällä. Työtä tekevä keskiluokka onkin se, jolta se solidaarisuus todellisuudessa haetaan verotuksen muodossa.
Mikael Kirkko-Jaakkola on Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti
Kirjoitus ilmestyi Taloustaidossa 4.11.2015
