Nuorena sain sen käsityksen, että oikeistolaiset asiantuntijat olivat sitä mieltä, että markkinatalouden voima vauhdittaisi Suomen aina parempaan talouskasvuun ja näin kansalaisten elintason nousulle ei ollut loppua näkyvissä.
Tuolloin 1970-luvulla vasemmistolaiset olivat taas vakuuttuneet siitä, että kapitalismi oli syvässä kriisissä, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin talousjärjestelmän perusteellinen muutos. Työttömyys, pääoman tuoton suhdeluvun lasku, holtittomat suhdannevaihtelut ja monet muut rakenneongelmat vaivasivat myös Suomen taloutta ja tulevaisuutta.
Tilanne muuttui jo 1970-luvun lopulla, kun useat oikeistolaiset kansantalousmiehet vakuuttuivat raaka-aineiden – ennen kaikkea öljyn – loppumisen johtavan talouskasvun pysyvään hyytymiseen ja elintason asteittaiseen laskuun. Vielä 1980-luvun alussa he olivat vakuuttuneita siitä, että edessä oli sopeutuminen pysyvästi korkeaan työttömyyteen, valtiontalouden niukkuuteen ja muihin viheliäisiin vitsauksiin.
Samalla taas vasemmisto vaihtoi enemmistökommunisteja myöten näkemyksensä markkinatalouden dynaamisesta tulevaisuudesta. Kyse oli vain suhdannekuopasta, jonka yli oli rakennettava silta julkista velkaa kasvattamalla. Kapitalismin jatkuvat kriisitendenssit ja lopullinen romahdus katosivat näin yllättäen enemmistökommunistien ja vasemmistodemareiden pelikirjoista. Vain Tiedonantaja enää jaksoi uskoa pikaisen tuomiopäivän tuloon.
Tämä asetelma on säilynyt, vaikka eräät kansantalouskeskustelun keskeiset pelaajat ovat vaihtaneet joukkueita. Viime vuosituhannen viimeisellä vuosikymmenellä oikeistohallitus ajoi pikaisia säästötoimia ja valtiontalouden nopeata sopeuttamista synkkään todellisuuteen ja epätoivoiseen tulevaisuuteen.
Vasemmistointellektuellit Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen moittivat Esko Ahon hallitusta myötäsyklisestä politiikasta, joka vain syvensi lamaa, hidasti elpymistä ja pahensi työttömyyttä. Ruotsin oikeistohallituksen toimet saivat heiltä kehuja, kun siellä valtion velan kasvua suurempana huolena pidettiin työllisyyden heikkenemistä. Suomen valtion oli heidän mielestään otettava lainaa, vaikka kansainväliset lainahanat uhkasivat sulkeutua.
Taas ovat huonot ajat keskuudessamme eikä Suomen kansantalous oikein nouse aiemmalle kasvu-uralle. Synkimmät arviot markkinatalouden mahdollisuuksista maassamme esittävät pankkien ja oikeistopuolueiden talousasiantuntijat. Vasemmisto taas haluaisi rakentaa siltaa yli pitkittyneen talouskriisin kohti parempia päiviä.
Pekkarinen ja Vartiainen ovat vaihtaneet levyä ja vaativat valtionvelanoton supistamista. Miksi valtion velkaa pitäisi juuri nyt lyhentää, kun julkisen sektorin korkomenot ovat pitkän aikaa laskeneet? Eikö velkaelvytykseen ole mahdollisuuksia, kun maailmalta työnnettäisiin Suomeen lyhyttä lainarahaa vaikka miinuskorolla ja 10-vuoden lainapapereilla on historiallisen niukat korot?
Palaamme Pohjolan Japaniksi, jos oikeiston talousasiantuntijat olisivat aivan oikeassa ja vasemmiston talousviisaat täysin väärässä. Itse en haluaisi sopeutua nollakasvun yhteiskuntaan, jossa vain julkinen velka kasvaa.
Tapio Bergholm on SAK:n erikoistutkija, jonka vastuulla ovat ensisijaisesti tasa-arvoasiat ja SAK:n historiankirjoitus. Hän on Helsingin yliopistossa ja Itä-Suomen yliopistossa historian dosentti.
