Eduskuntavaalien alla äänestäjiä on kosiskeltu madonluvuilla ja tiukalla talouspuheella. Suomalaisiin vetoaa pessimistisen tulevaisuuskuvan maalailu ja sen vaatimiin kärsimyksiin valmistelu. Kovat ajat vaativat kovia tekoja myös poliitikoilta. Yleensä näinä kovina tekoina pidetään yksinkertaista budjettipolitiikkaa: valtion menot ja tulot laitetaan vastaamaan toisiaan. Siinä on suomalaisen talouskeskustelun lähtökohta nyt vaalien alla.
Keskustelun pohjaksi ekonomistilta kysytään euromääräisenä, kuinka suuri on menojen ja tulojen erotus. Näin selviää laskennallinen fakta, kuinka paljon veroja on korotettava tai menoja leikattava, jotta velkaantuminen loppuu. Enää jää äänestäjien päätettäväksi, keneltä tämä raha otetaan. Sen, keneltä tuloja leikataan veroja korottamalla ja valtion menoja karsimalla, ratkaisevat äänestäjien ja puolueiden arvot.
Kansanedustuslaitoksen tehtävä onkin toimia demokraattisena arvovalintoja tekevänä tuomarina talouden nollasummapelissä. Jos johonkin halutaan lisää rahaa, se on jostain toisesta pois.
Talouspolitiikan ei kuitenkaan tulisi olla vain näin yksinkertaista staattista budjettipolitiikkaa, koska sillä on suuri merkitys koko kansantalouden toimintaan.
Julkistaloutemme kaipaa kyllä päätöksiä, mutta olisi virkistävää kuulla sellaisiakin näkemyksiä, joissa ei tyydytä vain pessimistisen skenaarioiden toimeenpanijoiksi. Niinpä uusia avauksia ja vanhoja ideoita kasvunäkymien parantamiseksi ei tulisi tuomita heti, vaikka mitään ihmelääkkeettä kansantaloutemme kasvuongelmiin ei taida olla. Niillä haettaisiin myös positiivisempaa tulevaisuuskuvaa, mistä ei varmasti olisi haittaa.
Päättyvällä vaalikaudella talouden kasvupotentiaalia pyrittiin parantamaan rakenneuudistuksilla, joista keskeisessä osassa ovat olleet työn tarjonnan lisääminen työuria pidentämällä sekä julkisen, ja etenkin kuntien, palvelutuotannon tuottavuuden parantaminen. Näiden toimien vaikutukset eivät kuitenkaan näy heti julkisen talouden tuloissa ja menoissa, jolloin poliitikoilta on edellytetty myös välittömiä, kansalaisten käteen jääviä tuloja vähentäviä sopeutustoimia.
Kun rakennepakettien mahdollista positiivista vaikutusta joudutaan odottamaan, yksinkertainen budjettipolitiikka, eli perinteinen kakunleikkuu, lienee helpompaa. Ja kun hallituksessa on ollut sekä oikeisto että vasemmisto, välineenä on lähinnä juustohöylä. Eli kansalaisten ostovoimaa on leikattu siivuina lähes kaikkialta.
Esimerkiksi viime eduskuntavaalien aikaan mikään puolue ei ajanut yleistä työn verotuksen kiristystä, mutta niin se kuitenkin kiristyi tällä vaalikaudella. Ja ihan merkittävästi. Keskituloisen palkansaajan veroprosentti on tänä vuonna keskimäärin noin 1,6 prosenttiyksikköä korkeampi kuin vaalivuonna 2011. Tämä tarkoittaa, että kolme tonnia kuussa tienaava palkansaaja maksaa vuodessa yli 600 euroa enemmän veroa, kuin jos veroprosentti ei olisi kiristynyt.
Tämän lisäksi kulutusveroja on korotettu moneen otteeseen. Edellä mainitun esimerkin ostovoimaa kulutusverojen korotukset ovat syöneet suunnilleen saman verran kuin palkkaverotuksen kiristyminen.
Jotta sama kakunleikkuu ei vaalien jälkeen jatkuisi, ehdokkailta soisi löytyvän kasvumyönteisempiä reseptejä. Kansalaisten tulojen leikkuu nimittäin leikkaa myös kansalaisten toimintaa. Toivotaan, että ehdolla on positiivisemman tulevaisuuden eteen työtä tekeviä ehdokkaita niille, joita yksinkertaiset miljardilistat eivät vakuuta.
Mikael Kirkko-Jaakkola on Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti
Kirjoitus ilmestyi Taloustaidossa 18.2.2015
