Vieläkö kimalainen lentää?

Vielä ennen finanssikriisiä hämmästeltiin niin kutsutun pohjoismaisen mallin ylivertaisuutta. Sanottiin, että se on kuin kimalainen: näyttää raskaalta, mutta lentää silti ketterästi. Oma maamme pörhisteli korkealla muiden pohjoismaiden kanssa sekä taloudellista menestystä että inhimillistä hyvinvointia mitattaessa. Sanottiin, että pohjoismaisessa mallissa yhdistyy markkinatalouden dynamiikka ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. 

'The Nordics have been embracing both globalization and the welfare state, and we argue that the security offered by the collective mechanisms for sharing risks has been instrumental in enhancing a favorable attitude to globalization and competition.’ kirjoittivat tutkijat.[1]

Markkinatalouden perimmäinen hyve on resurssien tehokas allokointi. Hintamekanismilla on resurssien ohjaamisessa merkitystä. Talouskasvu syntyy kolmen tekijän funktiona. Näitä ovat tuotannon tekijöiden eli työn ja pääoman kasvu sekä tuottavuuden kasvu, joka liittyy siihen, miten tuotannon tekijöitä yhdistetään. Ne yritykset pärjäävät, joiden tuotteita ostetaan. Ne yritykset, jotka onnistuvat kehittämään teknologioita ja prosesseja, jotka parantavat tuotannontekijöiden tuottavuutta, tuottavat eniten voittoa. Ne yritykset, jotka onnistuvat tässä huonommin, pärjäävät heikommin. Resurssit ohjautuvat menestyville yrityksille. Suomen kaltaisessa pienessä avotaloudessa oleellista on yritysten pärjääminen maailmanmarkkinoilla. 

Menneessä maailmassa devalvoimalla koetettiin kohentaa vientiteollisuuden kilpailukykyä. Talouden d-vitamiiniruiskeita myös arvosteltiin, eikä vähiten taloustieteilijöiden suunnalta. Ongelmana oli muun muassa kilpailukykyvaikutuksen lyhyt kesto. Onnistuakseen toimi vaatikin yhteisymmärrystä siitä, ettei palkkataso kovin pian nouse. Kotimarkkinat ottivat tällin vastaan.

Moni menettää työpaikkansa tänä syksynä. Moni myös löytää uuden työn. Ajatus siitä, että tämä on resurssien ohjautumista puhtaimmillaan, on tietysti kylmää kyytiä. Huoli ja epävarmuus eivät lisää hyvinvointia eivätkä paranna tuottavuutta. Kun talous ei sopeudu, työpaikkansa menettävät ottavat tällin vastaan. 

Kun talous ei kasva, näyttää väistämättömältä, että joudumme laskemaan elintasoamme – ainakin väliaikaisesti. Tapahtuuko se palkkoja alentamalla, työaikaa pidentämällä vai tulonsiirroista ja palveluista tinkimällä, on valintakysymys. Kohtuulliselta tuntuu, että myös työssä olevat ottavat vastuuta. Menneinä vuosina kysyttiin, onko meillä malttia vaurastua. Jonkinlaiseen henkiseen yhteiskunnalliseen sopimukseen oli kirjoitettu yhtäällä elinkeinotoiminnan menestys – jalostusarvon nostaminen ja pääoman kasaantuminen – ja toisaalla hyvän elämän rakentaminen laajoille massoille keinoina sosiaalivakuutus, sopimusyhteiskunta ja muut hyvinvointivaltion elementit. Nähtiin jopa, että nämä päämäärät tukevat toisiaan. 

Mitä henkisessä yhteiskunnallisessa sopimuksessa lukee tänään? Ei välttämättä kovin paljoa, sanoo moni. Yritykset toimivat kilpailuilla globaaleilla markkinoilla, pääoman saanti ei ole ongelma, tuotanto- ja arvoketjut ovat pilkkoontuneet ja digitalisaatio nopeuttaa ja helpottaa globaalia työnjakoa entisestään. Osalla yrityksistä menee hyvin tai huonosti riippumatta siitä, miten Suomella menee.

Yhteiskuntasopimuksen solmiminen ei onnistunut ja hallitus toteuttaa nyt oman reseptinsä mukaiset toimet, joiden odotetaan parantavan kustannuskilpailukykyä. Onnistuakseen tämä sisäinen devalvaatio edellyttää maltillista kustannusten nousua pidemmällä ajalla. Tärkeintä on saada taloudessa käänne aikaan ja työllisyys nousuun. Ajan pelaamista, velkaantumisen kiihdyttämistä ja ratkaisujen lykkäämistä on jo kokeiltu. Sen tällin olisivat ottaneet vastaan nuoret ja tulevat sukupolvet.

Mennyttä on turha haikailla. Juuri nyt Suomen kannalta kaksi tärkeintä asiaa ovat kilpailukyky ja työllisyys. Jotta kimalainen lentäisi jälleen ketterästi, meillä ei ole varaa menettää enempää asemiamme maailmanmarkkinoilla eikä toisaalta hukata ihmisiä työelämästä. 

Katja Bjerstedt on Varman pääekonomisti