Muistelen joskus kuulleeni otsikon mukaisen sanonnan, lähdettä en ikävä kyllä muista. Senioriasuminen on useiden seminaarien ja kolumnien aihe, ja ajattelin tuoda oman rikkani rokkaan. Aiheeseen liittyen haluan jakaa myös vilpitöntä ihailuani suomalaisen naisen periksiantamattomuutta kohtaan, ja tämän yhtenä ilmentymänä erästä kerrostaloa Helsingin Arabianrannassa.
Kun juttelee asumisen klusterin edustajien kanssa termiin senioriasuminen liittyvistä asioista, varsin nopeasti keskustelu alkaa kosketella niitä elämän metrejä, jolloin konkreettinen tuki arjesta selviytymisestä on vahvana läsnä. Usein keskustelussa kuvataan tilanteita, jossa ollaan jo varsin lähellä laitosta, ja tämä tulokulma on mielestäni aiheettoman kapea.
Niin sanottujen seniorikohteiden markkinoinnista päätellen seniori-ikä alkaa hieman vajaasta kuudestakymmenestä ja ulottuu siitä ns. hamaan tappiin. Seniorikohteissa kerrotaan ovien olevan leveitä ja oviaukkojen kynnyksettömiä – onpa wc-tiloihinkin ruuvattu kahva seinään. Siis tekniset ratkaisut loisivat seniorielämään sopivat puitteet.
Oma käsitykseni nykypäivän ja erityisesti lähitulevaisuuden senioreista näyttäytyy hieman toisenlaisena. Tämän päivän seitsemänkymppiset elävät kuin yhden miespolven takaiset viisikymppiset, ja kahdeksalla alkava ikävuosien määritelmä ei ole vielä ikä eikä mikään, olettaen tietysti että keho pysyy kyydissä mukana.
Sain viime viikolla osallistua rakennusliike Pohjolan järjestämään varsin laadukkaaseen senioriasumisen seminaariin, jossa ministeri Laura Räty otti puheensa punaiseksi langaksi yhteisöllisyyden asumisessa. Ja se oikeastaan kimmotti minutkin kirjoittamaan teemasta, joka on pyörinyt alitajunnassa pitkään. Meille metsäsuomalaisillehan yhteisöllisyys on hieman vierasta hörhöilyä, mutta luulenpa että onnistuneet esimerkit auttavat löytämään yhteisöllisyydelle senioriasumisessa oikeamman merkityksen.
Alussa viittasin siihen että fanitan suomalaisen naisen sinnikkyyttä, ja haluan nostaa siitä yhdeksi esimerkiksi Helsingin Arabianrannasta löytyvän kerrostalon nimeltään As Oy Loppukiri. Tähän tarinaan kehotan jokaista vähintään varhaiskeski-ikäistä tutustumaan.
Hieman oikaisten tuossa hankkeessa on kyse kolmen aikuisen naisen päätöksestä tehdä senioriasumiselle ”jotain”, ja lopputuloksena syntyi 58-asuntoinen kerrostalo. Pyörihän siellä toki muitakin, mutta joidenkin piti tehdä päätös toimeen ryhtymisestä ja puskea hanke maaliin. Huikea tarina. Aktiiviset Seniorit -niminen yhdistys rakennuttaa muuten jo toista taloa, nyt Kalasatamaan, ja sillä hankkeella on omat puuhaihmisensä.
Olen saanut käydä As Oy Loppukirissä kahdesti ja molemmilla kerroilla olen lähtenyt sieltä vaikuttuneena. Ihmisillä on omat asuntonsa, yhteisistä tiloista pidetään itse huolta (vastike pysyy kohtuullisena), yhteisissä tiloissa tehdään myös vuorollaan ruokaa kaikille.
Yhtiöstä asunnon ostaneet ovat sitoutuneet osakassopimuksessa kantamaan kortensa kekoon, voimiensa mukaan. Talosta huokuu keskinäinen huolenpito, asukkaista arvokkuus ja välittömyys. Jossain tuon kaltaisessa paikassa toivoisin voivani viettää aikanani sitä paljon puhuttua kolmatta ikää.
Kokonaan oma tarinansa on sitten se, miten yhteiskunta tai eri palveluntarjoajat ovat valmiita tarjoamaan palveluita merkittävästi elämänkokemusta omaaville kansalaisille. Väitänpä että myös meidän pankkiireiden on syytä lakata ajattelemasta ikää sairautena, niin asiakastyössä kuin työnantajinakin.
Tommi Rytkönen on Nooa Säästöpankin toimitusjohtaja
