Mitä tuo minusta oikein ajattelee? Mitä nuo meistä puhuvat? Aika tavallinen ajatus meille ihmisille, mutta saman duubion kanssa pähkivät myös yritykset, jopa kokonaiset toimialat.
Finanssitoimialaa, työeläkeala mukaan lukien, pidetään usein ylimielisenä ja aika vähän ympäristönsä kanssa vuoropuhelua käyvänä instanssina. Siitä huolimatta en usko yhdenkään instituution toivovan, ettei siitä puhuttaisi yhtään mitään.
Tuskinpa talouden asiantuntijatkaan, siis yksilöt, haluavat esittää hajutonta ja mautonta puurtajaa. Siitä huolimatta talousasioista ääntä päästävien joukko on edelleenkin rajallinen. Onko kyse vähäisestä kysynnästä vai pienestä tarjonnasta? Veikkaan, että jälkimmäisestä.
Monia asiantuntijoita ahdistaa ryhtyä vuoropuheluun ympäröivän yhteiskunnan kanssa, sillä ympäristö käyttää asiantuntijalle vierasta kieltä ja nakkelee käsitteitä miten sattuu. Julkiseen keskusteluun lähteminen saattaa vaikuttaa astumiselta viidakkoon, jossa tuntemattomat vaarat uhkaavat vähän joka suunnasta. Turvallinen valinta on pysytellä kotikentän tuntumassa.
Juuri väärille raiteille lähtevän keskustelun karttelemisesta eli riskienhallinnasta - niin inhimillistä kuin se onkin - syntyy ylimielinen kuva: talousgurut ne puhuvat vain keskenään ja latelevat kysyttäessä käsittämättömyyksiä.
Näinä niukkoina talousaikoina ja budjettiväännön vallitessa katseet kääntyvät helposti suuntiin, joissa rahaa tiedetään pesivän. Sekä järjestäytyneiden että järjestäytymättömien kansalaisten luovuutta ei voi muuta kuin ihailla, kun he keksivät ratkaisuja vaikkapa verotuksen tai työeläkemaksujen ja -rahastojen uudelleen järjestelylle ja käytölle.
Niukkuus herättää keskustelua myös itse niukkuudesta ja sen hoitokeinoista. Nyt käytävä keskustelu asumistuesta on hyvä esimerkki faktojen ja mielipiteiden iloisesta sekoittumisesta.
Mitä tekee asiantuntija joutuessaan omasta osaamisnäkökulmastaan aivan älyttömien ehdotusten ja aloitteiden eteen? Arvelen, että mieli tekisi heittäytyä maahan esittämään talviunihorroksessa kököttävää siiliä, mutta ei kannata, sillä sieltä se kevät tulee kuitenkin, ja liikkeelle on lähdettävä. Miksei siis syväosaaja osallistuisi keskusteluun jo saman tien, sitähän käydään joka tapauksessa, eikä sen taso taatusti parane siitä, että asiat oikeasti osaavat lymyävät piilosilla.
Vuorovaikutuksessa kytee lahja, jota asiat taitava spesialisti ei tule aina ajatelleeksi. Kommunikaatiossa saa vastalahjaksi tulkintaa. Parhaimmillaan tulkinta antaa ahaa-elämyksiä ja ohjaa asiantuntijaa valitsemaan yleistä ymmärrystä lisääviä sanoja ja lähestymiskulmia.
Voi myös kysyä, mitä iloa on mistään tuotoksesta, ennen kun ympäristö tulkitsee sitä. Tulkinta ei siis voi olla pelkästään asiantuntijan etuoikeus.
Tulkintojen saamiseksi tarvitaan vuoropuhelua, johon saavat osallistua omilla ideoillaan muutkin kuin syväosaajat. Hehän jopa raivaavat asiantuntijoille valmiiksi huomiota julkisuuden valokeilaan erikoisilla ehdotuksillaan ja avauksillaan. Se tila kannattaa käyttää.
Huomion herättäminen ei ole asiantuntijan motiivi, mutta maailman parantaminen on. Esimerkiksi talouden asiantuntijaa motivoi halu löytää lääkkeitä kehnoon taloustilanteeseen, mutta moni heistä kavahtaa huomion valokeilaa. Turhaan.
Suomessa on taatusti paljon suurempi joukko talouden syväosaajia kuin ne, jotka nyt näkyvät. Vuoropuheluun mahtuisi lisää ääntä, väriä ja näkökulmaa. Nykyisellään keskustelu näyttäytyy lähinnä juupas–eipäs, leikataan–eikä leikata -kinasteluna. Moninaisuus tuo asioihin syvyyttä ja siitä hyötyvät lopulta kaikki.
Kati Kalliomäki työskentelee viestintäjohtajana Eläketurvakeskuksessa
