Asiantuntijuuteen kuuluu, että työtä valmistellaan huolella. Päätöksentekoon puolestaan kuuluu, että asiantuntijatietoon paneudutaan kunnolla.
Viime päivinä huolta on herättänyt päätöksentekijöiden kotiläksytaitojen hiipuminen, mutta arkisella valmistelutasolla ongelma on usein päinvastainen: asiantuntija hioo timanttiaan pitkään äärimmäisen varovasti ja varmistaa laadulle parhaat sertifikaatit sillä seurauksella, että tilanne niin sanotusti meni jo.
Suunniteltu ja säännelty julkistaminen kaikenkattavana koonnoksena lienee syväasiantuntijan unelma. Mutta kun h-hetki sitten viimein koettaa, saattaa tuloksena olla hämmennys, kun ketään ei enää näytä viestin sisältö kiinnostavan.
Kaiken fiilaamisen ja varmistelun aikana on nimittäin ehtinyt tapahtua paljon. Jotkut muut ovat lähteneet kokeilumielessä keskustelemaan samasta aiheesta ja käyttävät eri kanavia ja omia julkaisualustojaan. Keskustelu tässä tarkoittaa aitoa kommunikaatiota, ei siis sitä, että asianomistaja-asiantuntija tulee kertomaan valmiit vastaukset, vaan hän käy dialogia, hän vastaamisen lisäksi kysyy eli joukkoistaa asiaansa – tarvittaessa jopa ns. tavisten kanssa.
Kenties uusia näkökulmia tai uudenlaisia avauksiakin on ehtinyt jo syntyä sillä välin, kun perinteinen asiantuntija varmistelee ja valmistelee. Tilanteet ja asiat ovat eläneet.
Käsitys omistajuudesta on mielenkiintoinen ilmiö. Oma erikoisala on niin rakas, että sitä ei haluttaisi päästää käsistä muiden pilattavaksi. Joku saattaa peräti loukkaantua, kun toiset - kenties tuorein silmin - paneutuvat itselle henkisesti korvamerkittyyn kysymykseen ja jatkojalostavat sitä.
Tuskin kuitenkaan kyse on pelkästään reviirin vaalimisesta. Tiedon jakamisen esteenä voi toimia uuteen mediaan koetun vastentahtoisuuden lisäksi pelkoakin, että joutuu argumentoimaan näkemyksiään sellaisille ihmisille, jotka eivät kyseistä aluetta taida. Siksi pidetään helpompana viihtyä vain saman alan spesialistien kanssa. Yhteinen kieli ja yhteiset käsitteet muodostavat turvallisen alueen, jossa voi vapaasti jakaa tietoa, keskustella ja kiistelläkin.
Sitä paitsi: näinä digitaalisina jakamistalousaikoina on inhimillistä, että julkiseen keskusteluun lähteminen hirvittää. Kuka tietää, minkänäköisenä oma asia mistäkin putkahtaa?
Diginatiivit ja mediatähdet asiantuntijoiden joukossa sen sijaan jakavat ja löytävät tietoa etunenässä sillä aikaa, kun toiset varmistelevat, ettei tule sanottua mitään sellaista, mistä ikään kuin jäisi kiinni.
Jotkut asiantuntijat ovat nimittäin kuin valmiiksi syntyneitä muuttuvaan maailmaan ja käyvät luontevasti keskustelua omasta alueestaan sekä vertaistensa että niin sanotun kansan kanssa. Tällaisia löytyy muun muassa talouspiireistä.
Vanha viisaus sanoo, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Yleensä tällä tarkoitetaan, että on viisasta pysytellä hiljaa ja antaa muiden möykätä, kyllä se oma aika vielä koettaa. Mutta valitettavasti se sama varmisteleva asiantuntija on myöhässä myös seuraavalla ja sitä seuraavalla kerralla. Muut ovat täyttäneet tyhjiön eli ottaneet kentän omakseen.
Keskustelua käydään joka tapauksessa myös niistä aiheista, joista asiantuntija tietäisi parhaiten - joko ilman asiantuntijaa tai sitten hänen kanssaan. Kumpi tilanne on parempi?
Ja jos käy niin, että päätöksenteossa sivuutetaan asiantuntijatieto, voi ainakin lohduttautua sillä, että tarjottu on.
Kati Kalliomäki työskentelee viestintäjohtajana Eläketurvakeskuksessa.
