Asuntomarkkinat ovat metka puheenaihe. Ne kun tuntuvat herättävän kiinnostusta vuodenajasta riippumatta. Eipä tuo tietysti kumma ole, sillä harva asia on lähempänä meitä jokaista kuin asuminen. Viime aikojen kuumimmat teemat ovat olleet heinäkuun alussa voimaan tuleva lainakatto sekä viestit sinisten esittelytossujen kulutuksen lisääntymisestä.
Lainakatosta lienee tullut sanotuksi kutakuinkin kaikki oleellinen, mutta silti moni on ymmärtänyt asian niin, että kymmenen pinnaa asunnon hinnasta pitäisi olla riihikuivana. Näinhän asian laita ei siis ole, vaan lisävakuudeksi käy edelleen esimerkiksi vanhempien tai anopin asunnon kulma.
Eittämättä lainakatto lisää eriarvoisuutta. Eriarvoisuutta sikäli, että ne elämänsä keväässä olevat 20-30-vuotiaat, joiden vanhemmilla ei ole vakuutta antaa, pysyvät hyyryläisinä pidempään, tahtoen tai tahtomattaan. Ja niiden kohdalta, joilta vakuutta löytyy, taloudellinen napanuora on konkreettinen ja pidempi. Ei välttämättä kovin toivottava juttu sekään. Silti se, että valvojalla on tarvittaessa käytössään työvälineitä hillitä asuntomarkkinan keulimista, on hyvä juttu niin kansantalouden kuin sen jyvästenkin kannalta.
Niin, keuliiko markkina siis nyt? No ei keuli. Siitä huolimatta että välittäjien otsarypyt ovat kevään myötä näyttäneet siliävän, vasta syys-lokakuu näyttää sen olisiko asuntomarkkina löytämässä hieman virkeämmän perusmoodin.
Tänä keväänä näimme pienen patoutuneen purskeen monen asian yhteisvaikutuksesta. Saimme kuulla vähemmän huonoja talousuutisia ja jotenkin kollektiivisesti huokaisimme helpotuksesta: ehkä tulevaisuudessa on muutakin kuin synkkeneviä näkymiä. Näissä fiiliksissä kaupoille rohkaistui jonkin verran niitä ihmisiä, jotka olisivat voineet tehdä ratkaisunsa aiemminkin, mutta eivät uskaltaneet. Erityisesti perheasuntojen reaalihinnat ovat tulleet vähän alemmas ja rahakin on toistaiseksi pila-halpaa. Mikäpä siinä on ollut lähteä kaupoille ja kun asuntokaupat liittyvät toisiinsa, ketjut liikahtivat eteenpäin.
Selvästi kalliimmissa, pääkaupunkiseudulla vaikkapa yli 600 000 euron asunnoissa, kauppaa tehdään ihan asiallisesti, mutta ostajien kompromissikyvykkyys (lainasana tutulta välittäjältä) on matala. Jos asunto ei oikein kunnolla nappaa, tarjousneuvottelu ei ala lainkaan. Hinnan, sijainnin, huonejaon, yhtiön kunnon, näkymien ja fiilisten yhtälön täytyy osua juuri kohdalleen, tai asunnosta ei aidosti kiinnostu kukaan.
Eli tuo markkina on hyvin eriytynyt. Joku asunto myydään viikossa, toinen vuoden, kolmannen välittäjän ja viidennen hinnan tarkistuksen jälkeen. Siinä on kalliimman asunnon myyjällä miettimistä, kun kuuntelee välittäjien seireenilauluja. Kenen näkemys on kohdallaan, kuka on aivan kujalla.
Ai niin, sitten vielä ne yksiöt. Jos markkinassa haluaa innostuksen punaa nähdä, niin näistähän se löytyy. Niin ensiasunnoksi pientä kaupunkiasuntoa etsivät kuin sijoitusasuntoa kaavailevat tuskailevat ostamisen vaikeutta.
Tarjonta ei vastaa kysyntään ja mistäpä käytettyjä pienasuntoja voisi tulla lisää markkinaan? Yksi keino voisi olla antaa asuntosijoittajille määräaikainen helpotus myyntivoitto- ja varainsiirtoverosta. Pienempikin alennus todennäköisesti riittäisi positiivisen kierteen käynnistämiseen. Tällöin moni saattaisi siivota salkustaan takavuosina ostamansa Kallion yksiöt hieman maltillisemmalla hinnalla ja ostaa tilalle vaikkapa uudistuotantoa. Näin saataisiin aikaan helpotusta vuokramarkkinaan sekä kysynnän että tarjonnan kautta ja rakentajille lisää töitä. Väitän että kaikki voittaisivat.
Tommi Rytkönen on Nooa Säästöpankin toimitusjohtaja
