Kuvitellaan maalauskilpailu, jonka aiheena on ”Maailman tila, sen ongelmat ja ratkaisut.” Kisaan otetaan kaksi maalaria. Toisen tehtävä on pyrkiä mahdollisimman tarkkaan ja todenmukaiseen ilmaisuun. Toinen saa vapaat kädet.
Totuuden maalari pipertää pitkään ja hartaasti. Yhä uusia yksityiskohtia ilmestyy kankaalle. Korjausjälkiä joka puolella, ei sittenkään noin vaan näin. Monimutkaisia ja vaikeaselkoisia kuvioita. Siellä täällä tyhjiä länttejä, kun ymmärrys loppuu.
Lopulta kaamea sekasotku, josta tuskin kukaan ottaa selvää. Ikävät värit, sekava lopputulos. Maalarin osaamisesta riippuen yksityiskohdista löytyy sieltä täältä virheitä tai ainakin hyvin tulkinnanvaraisia kohtia.
Entä se toinen? Leveällä pensselillä, suuria linjoja, selkeitä yksinkertaisia kuvioita. Vahvoja tunteita, lämpimiä värejä, iloa silmälle. Vielä ämpärillisen roiskeita naapurinkin tauluun. Mestari ja mestariteos.
***
Asetelma voi tuntua vähän epäreilulta, mutta tältä pohjalta käydään vaaliuurnille näinä aikoina monessa demokratiassa.
Kulloinkin vastuussa olevat päättäjät ovat arjen ja monimutkaisen todellisuuden vankeja. Jopa hyvin hommansa osaavat ovat jatkuvassa selittelyjen kierteessä, huonommista puhumattakaan.
Näin on ollut aina, mutta tilanne on kärjistynyt viime vuosina, kun globalisaatio muuttaa totuttuja asetelmia ja keinot hallita kehitystä ovat kovin rajalliset.
***
Muutaman päivän kuluttua Yhdysvaltain kansalaiset äänestävät siitä, kenestä tulee maailman vauraimman valtion presidentti seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Mitä lähemmäksi vaalipäivä on tullut, sitä tiukemmalta tilanne on näyttänyt. Tätä kirjoittaessa ei lopputulosta rohkene käydä veikkailemaan.
Eikä se tietysti muille kuin äänestäjille kuulukaan, vaikka seurauksia – hyviä tai pahoja – saamme kaikki yhteisesti kantaa niskassamme.
Vierailin lokakuussa seuraamassa vaalitunnelmia New Yorkissa ja Washingtonissa. Jos Suomessa oli asetelmasta muodostunut huolestuttava kuva, paikan päällä se muuttui vielä paljon synkemmäksi. Tieto lisäsi tuskaa.
Hillary Clinton kantoi tässä vaalissa koko sitä syntilastia, jonka amerikkalaiset tuntuvat yhdistävän Washingtoniin ja pääkaupungin päättäjiin. Osa varmasti ansaittua, suuri osa hänestä riippumatonta. Globalisaation tuskaa. Päätöksenteon kyvyttömyyttä, kun kaksi valtapuoluetta ovat etääntyneet yhä kauemmaksi toisistaan ja kompromissi on kirosana.
Eikä Clinton selvästikään osannut nostattaa sellaista tunnetta, että hän muuttaa kaiken ja ratkaisee helposti ja käden käänteessä ihmisten ongelmat. Miten olisikaan, kun takana oli monen vuosikymmenen kokemus toiminnasta osana päätöksentekoa. Tiedosta ja kokemuksesta tuli synti, ei ansio.
Niin suuri synti, että puolet amerikkalaisista heittäytyy mieluummin sellaisen seitsenkymppisen politiikan vasta-alkajan vietäväksi, jonka suurimpia ansioita ovat röyhkeys, valehtelu ja tietämättömyys.
Tästä vaalista jää paljon opittavaa, niin päättäjille kuin haastajillekin.
Antti Marttinen on Taloustaidon päätoimittaja
