”Tämä näyttää nyt kestävän.” ”En saa nyt yhteyttä.” ”Viimeksi tämä toimi hyvin.” ”Apua, en löydä sitä, milloin tätä on muutettu?” Nämä ovat ruohonjuuritason esimerkkejä nykyajan työelämän keskeisistä kysymyksistä.
Tilastokeskuksen Tieto & trendit -lehti (2/2016) pohdiskelee, mitä muuta Suomen talouden kilpailukykyloikka vaatii kuin kilpailukykysopimuksen. ”Sähläys syö työpaikkojen tuottavuutta”, tutkija Pekka Lithin jutussa todetaan.
Jutussa kerrotaan muun muassa Ammattiliitto Pron työmarkkinatutkimuksista. Niissä liiallista työmäärää, häiriöitä ja turhia töitä on kuvattu ns. sähläysasteella. Jutun mukaan sähläysaste vaihtelee toimialoittain 35 ja 55 prosentin välillä. Sähläysaste on kasvanut etenkin insinööriammateissa(!).
Lithin jutussa selvitetään monipuolisesti sähläysprosenttiin vaikuttavia tekijöitä, esimerkiksi työn organisointia ja johtamista, kiirettä ja työtä häiritseviä jatkuvia keskeytyksiä.
Minua askarruttaa juuri nyt eniten yksi sähläyksen osa-alue: tekniikka. Sitä ei juuri käsitellä Lithin artikkelissa, mutta arkikokemuksen mukaan se on nopeasti kasvanut.
Käyttäjä testaa raakileet
Tekniikan kehitys on ollut huikeaa, ja viime vuosina vauhti tuntuu vain kiihtyneen.
Helposti unohtuu, miten paljon asioita voimme jo tehdä sähköisesti ja miten kätevää se usein onkaan. Kun johonkin työvaiheeseen ilmestyy sähköinen laite/menetelmä/ohjelma, siitä tulee pian itsestäänselvyys. Kun samanaikaisesti tapahtuu koko ajan paljon muitakin muutoksia, on vaikea eritellä, mikä sähköistymisen tehostava vaikutus lopulta on ollut.
Yhtä lailla kiistämätön tosiasia on, että tekniikan lisääntyminen on tarkoittanut monessa työssä myös epävarmuutta, lisääntyviä vikatilanteita, huonosti palvelevia ratkaisuja, keskeneräisten systeemien lanseeraamista käyttöön – ja sitä sähläystä.
Ongelmat ovat joskus aika hämmentäviä. Takana ovat esimerkiksi ajat, jolloin puhelimella soittaminen onnistui käytännössä aina.
Eri ammateissa ja työtehtävissä on omanlaisensa teknilliset vaateet. Kun tekniikka tulee osaksi jokaista askaretta, työntekijän (sähköiselle) pöydälle kertyy uskomaton määrä erilaisia alustoja ja ohjelmia, joita kaikkia komennetaan eri tavalla. Joitakin niistä käytetään joka päivä, joitakin muutaman kerran vuodessa. Pahiten sähläysprosenttia kasvattavat nuo harvoin käytettävät.
Ja mitä enemmän alustoja ja ohjelmia, sitä enemmän vikatilanteita. Johonkin on aina tullut päivitys, joka muuttaa jotain muuta toimintoa. Tai sitten päivitystä ei ole tullut, jolloin jossain on jokin jämähtänyt.
Tekniikka puuhaa omiaan kotonakin
Olisi kiva, jos sähläys jäisi työpaikalle, kun menee kotiin. Onneksi tiskikone, pesukone ja imuri ovat vielä toimineetkin suuremmitta sähläyksittä.
Sen sijaan tietotekniikan kanssa saa välillä kamppailla kotonakin. Kun matkapuhelin ei mene verkkoon, asiantuntijoista ei juuri ole apua. ”Vika on joko operaattorissa, puhelimessa tai kodin langattomassa verkossa”, valaisi asiantuntija.
Kaiholla muistelen myös aikaa, jolloin television katselu onnistui, kun kytki virran laitteeseen, olipa sitten kotona, kuntosalilla, vuokramökillä tai hotellihuoneessa. Nyt jokaisen television hallinta saattaa vaatia oman osaamisensa.
Digi-tv tuntui parannukselta, kun tuli kätevä mahdollisuus tallentaa ohjelmia. Osa tallennuksista menee kuitenkin harakoille, kun digiboksi tallentaa, jättää tallentamatta, lopettaa tallennuksen kesken tai aloittaa sen myöhässä ja tekee nämä päätökset aivan autonomisesti. Kuka ongelmista on vastuussa: kaapeliyhtiö, digiboksin valmistaja vai ohjelmien lähettäjä? Vastausta en ole saanut.
Ulla Simola on Taloustaidon toimituspäällikkö
