Saksan menestystä työllisyyden parantamisessa on vaikeata liioitella. Kymmenessä vuodessa työttömyysaste on pudonnut kaksinumeroisista lukemista neljän prosentin pintaan. Työllisyysaste on noussut vielä rajummin, kymmenellä prosenttiyksiköllä, kun sosiaaliturvan uudistusten avulla on patisteltu yhä useampi saksalainen työmarkkinoille. Näitäkin on onnistuttu työllistämään.
Häkellyttävintä on, että tätä parannusta työllisyydessä on saavutettu ajanjaksona, jossa Saksan julkisen talouden tasapainoa parannettiin ja maailmantalouden, erityisesti muun Euroopan, talouskehitys on ollut surkea.
Ehdotus, että meidän täytyy ottaa työmarkkinoiden kehittämisessä mallia Saksasta, herättää kuitenkin närää. ”Emme halua matalapalkkaisia työpaikkoja Suomeen”, kuuluu usein vastalause. ”Työnantajien täytyy maksaa työläisille palkkaa, jolla pystyy ylläpitämään kohtuullista elintasoa!”
Oleellinen osa Saksan menestyksestä ovat todellakin kasvaneet palkkaerot. Matalien palkkojen avulla on pystytty kasvattamaan työllisyyttä erityisesti heikon osaamistason omaavien työläisten keskuudessa. Juuri tässä työntekijäryhmässä työllisyysaste on selkeästi matalalampi Suomessa (ja myös Ruotsissa). Sekä Suomessa että Ruotsissa palkkaerot ovat selkeästi pienempiä.
Ydinongelmana tässä on, että palkoilla on kaksi ristiriitaista yhteiskunnallista roolia.
Toisaalta palkat ovat työn hinta, joka vaikuttaa siihen kannattaako työnantajan palkata työläistä. Tässä roolissa palkkojen tulisi heijastaa työvoiman kysyntää ja tarjontaa. Niitä olisi syytä asetta tasolle, jolla tarjolla olevia työpaikkoja on yhtä paljon kuin halukkaita työntekijöitä.
Toisaalta palkat ovat tietysti työntekijöiden tulo. Markkinaehtoinen palkanmuodostus voi siten olla ristiriidassa sen kanssa mitä näemme oikeudenmukaisena tulonjakona.
On puhdas sattuma, jos ne palkat, jotka ovat työllisyyden kannalta ideaalisia, myös ovat ne, jotka tyydyttävät yleistä käsitystä oikeudenmukaisesta tulonjaosta.
Tulonjako hoidetaan paremmin tulonsiirroilla
Silti on liian yksinoikoista ajatella, että palkanmuodostuksessa on ikävä valinta, jossa meidän täytyy tinkiä joko työllisyydestä tai työntekijöiden tulotasosta.
Sellaista vaihtoehtoa ei ensinnäkään ole, jossa voisimme vain palkkoja säätämällä varmistaa jokaiselle palkan, jota pidämme riittävänä kohtuullisen elintason ylläpitämiseksi. Jos osa jää tämän vuoksi vaille työtä, he eivät saa palkkatuloja ollenkaan. Turvataksemme työtä vaille jääville kohtuullisen tulotason tarvitsemme muita keinoja eli sosiaalisia tulonsiirtoja.
Kun otamme mukaan verotusta ja tulonsiirtoja keinovalikoimaan, voimme varjella sekä työllisyyttä että työntekijöiden tulotasoa. Asetetaan palkkoja niin, että työllisyys maksimoitu, ja varmistetaan tulonsiirroilla kaikkien tulotasoa.
Tämä toki voi tarkoittaa, että meidän pitäisi maksaa tulonsiirtoja kasvavalle määrälle matalapalkkaisia työntekijöitä täydentämään heidän palkkatuloaan. Tämän ei kuitenkaan pitäisi aiheuttaa kohtuutonta rasitusta. Jos työllisyys paranee ja talouden kokonaistuotanto siten kasvaa, kasvaneesta vauraudesta pitäisi periaatteessa pystyä takamaan kaikille vähintään samat tulot kuin he nyt saavat. Verotulojen kasvu ja työttömyysmenojen alentuminen antavat varaa uusille tulonsiirroille.
Käytännössä tietysti siirtymä voi olla monimutkaisempi. Ideaalista tulonsiirtojärjestelmää tuskin saadaan rakennettua. Nykytilanteeseen verrattuna todennäköisesti joku häviää. Toisaalta nykyjärjestelmä, jossa on kasvava määrä tulonsiirtojen varassa eläviä pitkäaikaistyöttömiä, tuskin on kovin lähellä ideaalia. Ainakin voimme varmistaa, että kaikkein heikompiosaisten, niiden jotka nyt ovat vailla työtä, tilanne paranee.
Roger Wessman on yrittäjänä toimiva riippumaton ekonomisti, joka kirjoittaa blogia rogerwessman.com
