Teen monen työmarkkinamiehen – ja naisen elämän helpommaksi ja esitän miten Suomen malli kannattaisi rakentaa. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että Suomen mallista puhuttaessa tarkoitetaan sitä miten ja kenen toimesta tulevat palkankorotukset tulevaisuudessa määritellään. Alkuvuodesta 2016 tehdyssä kilpailukykysopimuksessa sovittiin, että syksyllä 2017 käytävä neuvottelukierros käydään liittokierroksena, niin, että syntyvät ratkaisut tukevat Suomessa tehtävän työn kilpailukyvyn edistämistä, Suomen talouden kasvua sekä työllisyyttä. Syvällisempään ilmaisuun ei onnistuttu pääsemään.
Työmarkkinapolitiikka ei ole tiedettä vaan taidetta, ja koska kauneus on katsojan silmissä, tulkintoja siitä mitä Suomen malli tarkoittaa on useita. Sivuutan ne ja maalaan ihan omalla pensselilläni. Ja koska Suomen mallin esikuvana on pidetty Ruotsin mallia, otan oppia rakkaasta länsinaapuristamme.
Suomessa pitäisi jotenkin rakentaa järjestelmä, joka koordinoi sopimusneuvotteluja ja valvoo sitä, että sovitussa tasossa pysytään. Ilman tätä homma leviää Suomessa kuin varpusparvi. Kaltaisilleni keskusjärjestöihmisille liitot eivät halua tätä roolia antaa, ehkä takataskussa on sopivampi malli.
Ruotsin sopimusjärjestelmä perustuu sille, että teollisuuden liitot neuvottelevat kustannusvaikutuksen, jota kaikki muut sopimusalat noudattavat sopimuksissaan. Vaikka Ruotsissa on yleisesti sitouduttu siihen, että teollisuusalat ovat pelinavaajia ja määrittävät tason, jota muut noudattavat, kurinpitäjälle ja valvojalle on silti tarvetta.
Elinkeinoelämän keskusliiton ruotsalainen sisarjärjestö Svenskt Näringsliv SN pitää omat joukkonsa tiukassa kurissa ja nuhteessa ja valvoo, että työnantajaliitot eivät sopimuksissaan ylitä tai alita teollisuusliitojen sopimaa kustannusvaikutusta. Palkansaajapuolella koordinaatiota on, mutta se ei ole niin vahvaa kuin työnantajapuolella.
Suomen mallia pitäisi olla rakentamassa ennemmin iso kuin pieni porukka. Ruotsin opetus on se, että järjestelmää kohtaa sitä enemmän kritiikkiä mitä enemmän työnantaja- ja työntekijäliitot kokevat, etteivät he voi vaikuttaa neuvotteluihin. Jotta Suomen mallista tulee Ruotsin mallia parempi, kustannusvaikutusta sopimassa pitää aluksi olla laajempi joukko.
Luottamuksen rakentaminen työmarkkinaosapuolten kesken vie aikaa, eikä pidä odottaa, että Suomessa käy toisin kuin Ruotsissa. Teollisuusalalla, joka siis määrittää Ruotsissa sopimusten kustannustason, palkansaajilta on vienyt yli viisitoista vuotta saavuttaa sellainen luottamuksen taso, että kaksi neuvottelijaa neuvottelee muiden liittojen puolesta lopullisen sopimuksen.
Jossain Suomessa ollaan sentään pidemmällä, meillä on vuosikymmenien ajan työnantaja- ja työntekijäpuolen ekonomistit laatineet yhteistä näkemystä talouden tilasta, mutta Ruotsissa vasta tänä syksynä molempien puolten ekonomistit yrittävät samaa.
Suomen malli ei saisi lukita palkkasuhteita ikijäähän. Mallin pitää mahdollistaa se, että jonkin tietyn ryhmän palkkoja nostetaan muita enemmän. On turha kuvitella, ettei tarvetta tälle tule tulevaisuudessa. Ruotsissa tunnustetaan, että heidän mallinsa ongelma on siinä, että palkkasuhteiden muuttaminen on vaikeaa. Tänä vuonna julkisen sektorin lähihoitajien palkkoja korotettiin muita enemmän, sopimuksella, joka ilmeisesti ylitti muiden tason. Tähän tilanteeseen joudutaan myös Suomessa takuulla tulevaisuudessa jonkin ammattiryhmän kohdalla.
Suomen malli on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti. Työmarkkinaosapuolten pitäisi rakentaa malli itse, ilman hallituksen sekaantumista. Hallitus ohjailkoon informaation avulla, mutta neuvotteluihin sen ei tulisi sekaantua. Neuvotteluosapuolet kyllä löytävät kansantalouden kannalta kestävän kustannustason.
Helpottiko? Lupasin tietenkin liikoja, mutta muistetaan silti, että talous on psykologiaa ja niin on työmarkkinapolitiikkakin.
Antti Aarnio on STTK:n elinkeinoasioiden päällikkö
