Perussuomalainen työministeri Jari Lindström on ehdottanut lakiuudistusta, joka päästäisi yli 60-vuotiaat pitkäaikaistyöttömät eläkkeelle erillispäätöksellä. Ehdotus toistaa nk. Lex Taipaletta, jota demarien boheemi lääkärikansanedustaja Ilkka Taipale esitti jo Lipposten hallitusten aikana ja sai lopulta läpi. Myös nykydemarit ovat lakia ehdottaneet ja Vasemmistoliitossa on oltu myös peukuttamassa ajatusta muistuttaen, että todellinen idean isä olisi ex-ministeri Claes Andersson.
Toimenpide koskisi joitakin tuhansia ihmisiä, joilla epäilemättä on suuria työllistymisvaikeuksia. Suorat kustannukset jäisivät kymmeniksi miljooniksi. On helppo ymmärtää, että työmarkkinoilla tämän kohderyhmän osaaminen ei mene enää helpolla kaupaksi.
Sosiaalipolitiikan reformeja on aina ajateltava isompaa taustaa vasten ja punnittava niihin liittyviä vaikutussuhteita ristiin. Mielestäni Lex Lindströmin iso kysymys kuuluu, onko tämä se linja, jolla Suomea jatkossa rakennetaan? Jos jollakin ryhmällä, olkoon se nyt ikääntyneet pitkäaikaistyöttömät, seuraavaksi ehkä maahanmuuttajat, vajaatyökykyiset, päihdeongelmaiset, luottohäiriöiset, on suuria vaikeuksia työllistyä, lähdetäänkö siitä, että tämä ryhmä maksetaaan rahalla ulos työmarkkinoilta?
Signaalivaikutus olisi mielestäni täysin väärä. Pian tarvittaisiin uusi paketti, ehkä hieman nuoremmille, ja ennen pitkää 50+ -vuotiaat asennoituisivat työttömyyteensä siitä näkökulmasta, jokohan kohta tulisikin uusi Lex Lindstöm, Taipale, Claes Andersson. Ikäihmisten määrän lisääntyessä väestössä Pandoran lipasta olisi pian vaikea tukkia.
Nk. työttömyysputki ollaan eläkeuudistuksen myötä vihdoin poistamassa. Taloudelliset tutkimukset putken (= mahdollisuus tietylle ikäryhmälle jatkaa ansiosidonnaisten eläkkeelle asti) vaikutuksista osoittivat yksiselitteisesti, että putki veti porukkaa sisäänsä suurella imuteholla.
Lex Lindströmin kannustinvaikutukset olisivat samankaltaisia: sen sijaan että 60 vuotta lähestyvät ansiosidonnaisella olevat etsisivät aktiivisesti töitä ja harkitsisivat esim. muuttoa toiselle paikkakunnalle, he jäisivät odottamaan puolueiden lupailua uusista poikkeuslaeista seuraavien vaalien alla. Töitähän Suomessa on, avoimia työpaikkoja tälläkin hetkellä lähes 40 000 ja määrä kasvaa lähes 10 prosentin vuosivauhtia.
Lex Taipale olisi inhimillinen lakiuudistus, joka helpottaisi tuhansien suomalaisten elämää. Miksi siis vastustaa sellaista? Siksi, että se on hyvien aikojen laki. Sellaisten aikojen, jolloin yhteiskunnalla on runsaasti työikäistä työvoimaa, työvoiman määrä kasvaisi ja julkinen talous olisi lähellä tasapainoa. Tällaisessa Suomessa saattaisin kannattaa jotakin versiota Lex Lindströmistä.
Sipilän hallituksen ohjelmassa on hahmoteltu kehikkoa, jolla noin 10 miljardin kestävyysvaje saataisiin hallintaan. Kevään 2015 jälkeen puhe on fokusoitunut lähinnä säästöihin. Kovin vähän on ollut pohdintaa siitä, kuinka työn kysyntää, tarjontaa ja kohtaantoa saataisiin konkreettisesti parannettua.
Keskeinen väylä kestävyysvajeen selättämiseksi olisi valita työlinja. Linjavalinta tarkoittaisi, että periaate pätee yleisesti, erilaisten enemmän ja vähemmän hankalien kysymysten kohdalla. Työn tarjontaa lisättäisiin niin nuorissa, keski-ikäisissä kuin ikääntyneissäkin, ja kannustettaisiin ihmisiä liikkumaan sinne, missä työtilaisuuksia tarjotaan. Kun on linja, mennään sen mukaan. Nyt ei ole – ei hallituksessa eikä oppositiossa.
Työlinja tarkoittaisi, että poliittinen päätöksentekijä hakisi aina ratkaisuja, jotka tekisivät työn tekemisestä ja teettämisestä entistä helpompaa yritysten ja työnhakijoiden näkökulmasta. Resursseja ohjattaisiin aktiivitoimenpiteisiin, asuntotuotantoa lisättäisiin systemaattisesti kasvukeskuksissa ja työn tekemisen kannustinloukkuja purettaisiin.
Työlinjan valitseminen tarkoittaisi myös sitä, että vaikeasti työllistyvien ryhmien kohdalla ei rakennettaisi erityisjärjelyjä, jotka ohjaisivat työikäiset ihmiset passiivisen sosiaaliturvan varaan. Ei annettaisi periksi työttömyydelle.
Ville Kopra toimii johtavana asiantuntijana Miltton Networks Oy:ssä
