Päivä päivältä näyttää selvemmältä, että Yhdysvaltain uusi presidentti Donald Trump haluaa maallensa yhtä protektionistisen kauppapolitiikan kuin presidenttiehdokas Donald Trump, ja miksi ei haluaisi, kun hän tuli selvästikin valituksi vahvasti tällä mandaatilla. On siten syytä odottaa, että USA:n kauppasuhteet tärkeimpiin kauppakumppaneihin muuttuvat ja kysymys on paremminkin siitä, miten paljon ne muuttuvat. USA:n suhde Kiinaan on maailmantalouden kasvun näkökulmasta kriittisin asia.
Amerikkalaisen kuluttajan ja Kiinan vientiteollisuuden symbioosi oli vahva aina finanssikriisiin asti: amerikkalaiset kotitaloudet ostivat halpoja kiinalaisvalmisteisia kulutustavaroita velkarahalla. Sittemmin kotitaloudet eivät ole halunneet tai pystyneet kasvattamaan velka-astettaan, ja osittain sen takia vaihto- ja kauppataseen vajeet ovat kutistuneet, mutteivat kääntyneet ylijäämiksi.
Yksittäisten maiden osalta USA:lla on suurin kauppataseen alijäämä Kiinan kanssa, edellisvuoden lopussa alijäämä oli lähes 370 miljardia dollaria. Trumpin hampaisiin joutuneen Meksikon alijäämä oli vain 60 prosenttia Kiinan alijäämästä, suurin piirtein saman verran kuin USA:n alijäämä Saksan kanssa. Siksi on luultavaa, että kauppapolitiikassa USA:n fokus on vahvasti Kiinassa.
USA on ennenkin painostanut muita omien kauppapoliittisten etujensa taakse. Näin kävi Reaganin kaudella, kun sodan jälkeen vaurastunut Japani kasvatti halvan jenin turvin kauppaylijäämäänsä Yhdysvaltoihin.
Vuonna 1985 amerikkalaiset taivuttivat Ranskan, Länsi-Saksan ja Iso-Britannian ja Japanin hyväksymään nk. Plaza Accordin, jossa kyseiset maat sitoutuivat heikentämään USA:n dollaria suhteessa Japanin jeniin ja Saksan D-markkaan. Tämän pelikirjan mukaisesti monet odottavat Trumpin toimien tähtäävän nyt Kiinan renminbin vahvistamiseen. Trumpilla on tähän useita keinoja ja myös toteutusvaltaa ilman kongressin hyväksyntää. Tariffit ja kongressin republikaanien kannattama rajavero (border adjustment tax) olisi taloudellisilta vaikutuksiltaan kuin valuutan tuntuva heikentyminen muita valuuttoja vastaan.
Kuka tässä pelissä voittaisi? Kiina ei ole kuin Japani 80-luvulla – se tuskin suostuu USA:n painostuksesta vahvistamaan valuuttaansa kuten Japani teki vuonna 1985. Kiinassa tunnetaan hyvin Japanin kokemukset revalvaation jälkeen. Jenin vahvistuminen ja reaalikorkojen lasku synnyttivät massiivisen varallisuus- ja velkakuplan, joka sitten puhkesi 90-luvun alussa.
Kiina ei halua samalla lailla lähteä paisuttamaan kokonaisvelka-astettaan, joka jo tällä hetkellä on hälyttävän korkea. Samanlainen siirtymä vientivetoisesta kasvusta kotimaisen kysynnän vauhdittamaan kasvuun kuin Japanissa ei olisi edes Kiinassa mahdollista, koska Kiinassa kotimainen kysyntä on jo talouskasvun veturi investointien massiivisen BKT-osuuden takia.
Vaikka Kiinan talouskasvu edellisvuonna vahvistui ja alkuvuosikin näyttää vielä valoisalta, Kiina on korkeasti velkaantunut talous, joka kärsii teollisesta ylikapasiteetista keskeisillä paljon työllistävillä toimialoilla. Vahva valuutta voimistaisi tuottajahintojen laskua ja tällaiset deflatoriset voimat uhkaisivat työmarkkinoiden vakautta. Kiina turkin kestäisi voimakkaasti vahvistuvan valuutan tuomaa shokkia ilman merkittävää työttömyyden kasvua ja konkurssiaaltoja.
Kiinassa USA:n kauppapoliittisiin toimiin kuten rahaveroon tai tariffien asettamiseen sopeuduttaisiin todennäköisesti valuutan heikentymisen kautta. Tästä saattaisi seurata ongelmia Kiina pankkisysteemille. Jos USA:n kiristystoimien takia pääoman nettomääräinen ulosvirtaus Kiinasta kiihtyisi entisestään nykyisestä, tämä tarkoittaisi merkittävää renminbi-talletusten supistumista. Se kiristäisi kiinalaispankkien varainhankintaa, äärimmäisenä lopputuloksena rahoitusjärjestelmän vakaus saattaisi olla uhattuna, kun Kiinassa kotimaiset rahoitusolosuhteet merkittävästi kiristyisivät. Trumpin pitäisi tietää, ettei nukkuvaa karhua kannattaisi pistellä kepillä.
Tiina Helenius
Kirjoittaja on Handelsbanken Suomen pääekonomisti.
