Suomalaisen poliittisen keskustelun erityispiirre on, että keskitytään puhumaan siitä, mitä ehdottomasti halutaan estää. Paljon vähemmän puhutaan siitä, mitä halutaan saada aikaan. Uhkakuvien rakentelussa olemme loistavia.
Ei ihme, että asenne on leimannut myös vuosikymmenen jatkunutta sote-keskustelua. Vaalien alla maailma on entisestään synkentynyt. Mitä lähemmäksi nytkin kunnallisvaalit tulivat, sitä enemmän keskityttiin uhkilla pelotteluun, ei mahdollisuuksien etsimiseen.
Ei sote tässä ole mitenkään ainutkertainen. Otetaan esimerkki.
2000-luvun alkupuolella haluttiin kannustaa suomalaisten vapaaehtoista eläkesäästämistä. Siinä tarkoituksessa luotiin ns. ps-tilit. Mutta poliittisen prosessin aikana tärkeimmäksi oli tullut varmistaa, että kukaan ei missään tapauksessa pääse hyötymään. Eivät pankit, eivätkä säästäjät.
Tämä onnistuikin hyvin. Ensin mallista tehtiin sellainen, että se oli taatusti kannattamaton pankeille. Useimmat pankit kaikkosivat.
Sitten heikennettiin lisää ehtoja. Etteivät säästäjätkään vain hyötyisi. Niin loppui kiinnostus myös säästäjiltä. Ja käytännössä myös ps-tilit. Mutta eipä kukaan hyötynyt!
Sotenkin osalta on keskitytty torjumaan yhä uusilla nimillä esiin manattuja peikkoja. Valitsemisen vapaudesta, joka meillä lähes kaikissa asioissa on arkisinta arkea, on soten yhteydessä yritetty maalata jonkinlaista ilmestyskirjan petoa.
Kun jatkuvasti vain torjutaan uhkia, sokeudutaan siltä, mitä oikeastaan ollaan tavoittelemassa. Miten edistää potilaiden parasta ja jarruttaa samalla kustannusten kovaa kasvua?
Miten paljon vaalien sote-keskusteluissa puhuttiin esimerkiksi digitalisaation hyödyntämisestä, joka lienee yksi tärkeimpiä palvelujen laatua parantavista ja kustannuksia hillitsevistä tekijöistä tulevina vuosina?
Uutta terveysteknologiaa tulee käytettäväksi kiihtyvään tahtiin. Puhutaan sitten ihmisten omaehtoisesta mittaamisesta, etähoidosta tai vaikka tekoälyllä tehtävistä diagnooseista.
Mielikuvitus ei riitä siihen, mikä kaikki on mahdollista jo lähivuosina. Jo nyt tekoäly Watson on pelastamassa Helsingissä keskosten henkiä.
Päättäjien pitäisikin nyt kuumeisesti miettiä, millainen toimintamalli nopeimmin tarttuu uusiin, kustannuksia säästäviin ja terveyttä ja hyvinvointia lisääviin innovaatioihin niin, että ne leviävät nopeasti ja laajalle?
Parhaiden käytäntöjen nopea leviäminen on iso tasa-arvotekijä. Mitä hitaampi on leviämisvauhti, sitä eriarvoisempi järjestelmä myös on, koska kärki ja häntä ovat niin etäällä toisistaan. Mitä nopeammin terveyden innovaatiot leviävät, sitä tasavertaisempia olemme.
Ongelmilta ei pidä sulkea silmiä. Sotessa niitä riittää ratkottaviksi vielä vuosikaudet. Maailma ei todellakaan ole valmis vuonna 2019. Ei myöskään sote.
Edessä on pitkä kehittämisen kausi. Virheitä korjataan ja uusia pulmia nousee ratkottaviksi. Siinä riittää paljon töitä vielä seuraavillekin hallituksille.
Antti Marttinen
Kirjoittaja on Taloustaidon päätoimittaja
