Tehokas finanssipolitiikka on sellaista, että noususuhdanteessa yritetään kartuttaa ylijäämiä ja alentaa velkatasoa, jotta laskusuhdanteessa taloutta voitaisiin elvyttää. Finanssipolitiikan keskeisin tehtävä on pehmittää talouden suhdanteita.
Taloustieteilijät oppivat tämän ideaalin jo yliopiston pääsykokeisiin lukiessa.
Roope Uusitalo kirjoitti vuoden 2015 alkupuolella, että hallituksen viime vuosien finanssipolitiikka näyttää olleen melkoisen kireää. Toisaalta voidaan ajatella, että ei se vuosina 2012-2014 ihan hirvittävän kireää voinut olla ottaen huomioon alijäämän ja sitä kautta tasaisesti kasvavan velkatason.
On kuitenkin mahdollista argumentoida, ettei hallitus noudattanut mitään oppikirjamallin ideaalia suhdannepolitiikassaan.
Miksei suomalainen finanssipolitiikka sitten näyttäisi olevan taloustieteen näkökulmasta oikeaoppista? Syyt ovat nähdäkseni enimmäkseen poliittisia, mutta osin myös luonteeltaan teknisiä. Tässä kirjoituksessa käsittelen pintapuolisesti finanssipolitiikan toteuttamisen kiperiä kohtia.
Reaalipolitiikka ei salli puhdasoppista finanssipolitiikkaa
Kulloinkin vallassa olevat poliitikot ovat jatkuvasti vaikeassa valintojen ristitulessa. Laskusuhdanteessa on aina tahoja, jotka painottavat velkatason kasvua ja pyrkivät perustelemaan miksi suhdanneluontoinenkin velkaantuminen on huono asia.
Valtiovarainministeriö on virkansa puolesta esimerkki velkahaukasta. Ja hyvä niin - en haluaisi elää maailmassa, jossa valtiovarainministeriö ei olisi huolissaan valtion budjetista.
Noususuhdanteessa taas poliitikkojen on hyvin vaikeaa perustella äänestäjilleen miksi julkisia menoja ei lisätä, kun talous kasvaa. Ottajista ei yleensä ole pulaa, kun talouskasvun hedelmiä jaetaan.
Suomessa on noususuhdanteessa joskus käytetty termiä ”jakovara”. Termi muistuttaa juuri siitä, että noususuhdanteessa ylijäämiä käytetään enemmän tai vähemmän hyviin tarkoituksiin, joita laskusuhdanteessa ei pystytä leikkaamaan. Toisaalta ylijäämiä ei ”jakovaran” takia käytetä velan maksuun ja siten laskusuhdanteessa julkisen talouden liikkumavara on pienempi.
Kauhuskenaariossa poliittinen prosessi johtaa tilanteeseen, jossa laskusuhdanteessa elvytetään, mutta noususuhdanteessa julkinen valta ei säästä samassa suhteessa. Lopulta korjausliike on tehtävä pakon edessä, jyrkkänä ja suhdannepoliittisesti väärään aikaan. Kreikan äärimmäisessä talouskriisissä on elementtejä tästä.
Kansantalous ei ole kotitalous, mutta tulojen ja menojen on silti pitkässä juoksussa vastattava toisiaan.
Suhdannepolitiikka on hyvää ajoitusta
Monet toimijat käyttävät hyväkseen talouden suhdannetilannetta perustellessaan pysyviä rakenteellisia muutoksia. Väitetään, että sosiaaliturvaa, yritystukia, koulutuspolitiikkaa tai mitä tahansa muuta ei voida tai voidaan muuttaa, koska suhdannetilanne on tietynlainen. Tämä on väärää ajattelua.
Edellä mainitut ovat esimerkkejä rakenteellisista toimenpiteistä, jotka liittyvät suhdannetilanteeseen ainoastaan toimien voimaantulon ajoituksen kautta. Mikään ei estä suhdannekuopassa tai -huipussa päättämästä rakenteellisista asioista. Ainoastaan ne olisi syytä ajoittaa suhdannepoliittisesti järkevästi – kaikkien päätöksien ei tarvitse astua voimaan ”per heti”.
Parhaimmillaan finanssipolitiikka on joko väliaikaista tai sitten muutetaan sellaisen toimenpiteen ajoitusta, joka oltaisiin muutenkin säädetty. Itse suosin enemmän suhdannepoliittisesti ajoitettuja rakennepoliittisia muutoksia. Näin lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Lisäksi väliaikaiset toimet tuppaavat joskus muuttua pysyviksi, vaikkei niille näyttäisi olevan oikein hyvää perustetta. Edellisen hallituksen säätämä verotuksen lapsivähennys poistunee vuoden 2018 alusta. Mutta toimella oli riski muuttua pysyväksi osaksi verotusta.
Suhdannesyklin muutoksia vaikea ennustaa
Kirjoituksen alussa totesin, että finanssipolitiikan toimeenpano on vaikeaa myös teknisistä syistä johtuen. Yksi tärkeä syy on, että emme ihan varmaksi tiedä missä kohtaa suhdannekiertoa kulloinkin olemme. Esimerkiksi vielä vuonna 2009 ennustelaitokset ennustivat kuluvalle vuodelle järjestäen liian positiivisesti. Samoin vuosien 2012–2014 negatiivinen talouskasvu tuli suurimmalle osalle ennustajille yllätyksenä – kuviteltiin Suomen olevan jo noususuhdanteessa, vaikka oltiinkin laskusuhdanteessa.
Suhdannesyklin käänne on osoittautunut mahdottomaksi ennustaa. Vaikeaa on myös arvioida missä kohtaa kiertoa tarkalleen mennään. Nämä rajoitteet eivät ainakaan helpota aktiivisen finanssipolitiikan hoitoa.
Politiikan välittyminen suunnittelupöydältä laiksi on usein hidas prosessi. Monet julkiset investoinnin ovat monimutkaisia ja vaativat tarkan suunnittelun. On vain tiettyjä toimia, joita saadaan käyntiin nopeasti. Esimerkiksi verotukselliset muutokset ovat suhteellisen nopeita toimeenpanna. Sen sijaan monien infrahankkeiden käynnistämiseen saattaa mennä aikaa, pahimmassa tapauksessa jopa niin paljon, että taantuma on jo ohi elvyttävän toimen realisoituessa.
Politiikalla saattaa myös olla yllättäviä vaikutuksia päättäjälle. Obaman hallinnon aikana Yhdysvaltojen liittovaltio käynnisti suuren elvytyshankkeen – 800 miljardia dollaria. Osana elvytyspakettia liittovaltio jakoi merkittäviä rahasummia osavaltioille, jotta ne käynnistäisivät muun muassa erilaisia infrahankkeita. Jotkut osavaltiot käyttivät ”ylimääräisen” rahan kuitenkin pääasiassa velan maksuun. Tämä on esimerkki koordinointiongelmasta, joka tuli todennäköisesti yllätyksenä liittovaltion toimijoille. On selvää, että elvytys tältä osin epäonnistui.
Eläkepolitiikka ei ole hyvää suhdannepolitiikkaa
Aika ajoin on myös ehdotettu, että eläkepolitiikkaa säätämällä tasattaisiin suhdanteita. Viimeksi indeksialoitetta perusteltiin osin kansantaloutta elvyttävillä vaikutuksilla. Tämä on yksi esimerkki rakenteellisesta uudistuksesta, jota perustellaan suhdannepolitiikan varjolla.
Etlan tutkijat käsittelevät asiaa syvällisemmin ja toteavat osuvasti, että työeläkeindeksin korottaminen olisi kömpelöä suhdannepolitiikkaa, koska indeksi kasvaa hitaasti, mutta pysyvästi. Ainoastaan jos olisi selvää, että indeksikorotus tullaan ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa tekemään, niin saattaisi olla järkevää muuttaa indeksin korotuksen ajoitusta. Mutta ensisijainen peruste tulisi olla rakennepoliittinen ja vasta viimesijaisesti asiaa tulisi pohtia finanssipolitiikan näkökulmasta.
Myös poliittisen taloustieteen näkövinkkelistä eläkepolitiikka on kehnoa suhdannepolitiikkaa. Eläkerahastot on tarkoitettu eläkkeiden maksuun. Suomen mittapuussa erittäin merkittävällä eläkevarallisuudella olisi toki ottajia ja suhdannepolitiikkaa voitaisiin käyttää Troijan puuhevosen lailla varojen käyttämiseen aivan muihin tarkoituksiin. Eläkevarojen tuotto ja muutenkin luottamus järjestelmään heikkenisi rahankäytön politisoitumisen kautta.
Toistaiseksi eläkejärjestelmä on kohtalaisen hyvin pystynyt pitämään katseen pallossa ja pystynyt keskittymään sille annettuun ydintehtävään. En siis jatkossakaan sekoittaisi suhdannepolitiikkaa ja eläkepolitiikkaa keskenään.
Nopein elvytys on automaattista
Kaikista suoraviivaisinta elvytys on ns. automaattisten vakauttajien kautta. Laskusuhdanteessa työttömyyden noustessa sosiaaliturvamenot kasvavat ”automaattisesti” tukien kokonaiskysyntää. Esimerkiksi Suomessa työttömyysturvamenot enemmän kuin kaksinkertaistuivat vähän yli kahdesta miljardista eurosta vuonna 2008 noin 5 miljardiin vuonna 2016.
Suomalaisillekin tuttu Torben Andersen on ehdottanut, että työttömyysturva pitäisi sitoa suhdannekiertoon – korkeasuhdanteessa työttömyysturvaa pitäisi leikata, kun taas matalasuhdanteessa sen soisi olevan anteliaampaa. Andersenin ehdotus ikään kuin vahvistaisi automaattisten vakauttajien toimintaa.
Vaikka päättäjillä olisi kuin olisikin halu tehdä taloustieteen näkökulmasta oikeaoppista finanssipolitiikkaa, ei se silti teknisistä syistä johtuen välttämättä onnistuisi; ennustevirheet, politiikan koordinaatio ja toimenpiteiden viiveet vaikeuttavat finanssipolitiikan toteuttamista käytännössä.
Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei finanssipolitiikkaa tulisi harjoittaa. Talouden taantumilla on potentiaalisesti suuria negatiivisia vaikutuksia, joita kannattaa yrittää lieventää vaikeuksista huolimatta.
Olisiko vihdoin aika kääntää suomalainen suhdannepolitiikka oikeinpäin. Voitaisiin aloittaa, vaikka nyt päällä olevasta noususuhdanteesta tekemällä noususuhdanteeseen sopivaa finanssipolitiikkaa. Onhan nyt noususuhdanne – vai onko?
Mauri Kotamäki
Kirjoittaja on Työeläkevakuuttajat Telan ekonomisti.
