Verojärjestelmän kehittäminen on puuhaa, jossa on syytä edetä huolella ja varoen. Veroja ei pidä roiskia sinne tänne. Pitää myös miettiä, halutaanko veroja kiristää vai keventää.
Yksi perusoppi on, että uusia itsenäisiä verottajia on syytä sisällyttää verojärjestelmään vain hyvin harkiten, sillä se synnyttää aina mahdollisuuden kokonaisuuden kannalta haitalliseen osittaisoptimointiin.
Kunnallisvero on konkreettinen esimerkki tästä. Kunnallisvero on osa ansiotuloverotuksen kokonaisuutta, mutta kuitenkin kukin yksittäinen kunta määrää kunnallisveroprosenttinsa täysin itsenäisesti, omien rahoitustarpeittensa perustella.
Yksittäisen kunnan ei tarvitse omaa kunnallisveroprosenttiaan päättäessään ottaa mitenkään huomioon esimerkiksi ansio- ja pääomatulojen verotuksen keskinäistä suhdetta, kannustinloukkujen purkamista työllisyyden parantamiseksi, kansainvälistä kilpailua osaavista työntekijöistä ja heidät palkkaavista yrityksistä, kotimaisen kysynnän tukemista viennin sakatessa tai vaikkapa työmarkkinarauhan edistämistä seuraavalla liittokierroksella.
Tämän tapaisiin kysymyksiin vastaaminen ei tietysti yksittäisille kunnille kuulukaan. Ei ihme, että pääsääntö on jo vuosikymmeniä ollut, että kunnallisveroprosentti voi vain nousta, ei koskaan laskea.
Verotuksen kokonaisuudesta päättäminen on koko maan, ei yksittäisten kuntien asia. Kulloisellakin hallituksella ja eduskunnalla pitää olla riittävät keinot harjoittaa veropolitiikkaa eli säätää verotuksen kokonaistasoa ja rakennetta.
Tämä on luonnollisesti ollut erityisen merkittävä ja ajankohtainen kysymys valmisteltavana olevassa sote-uudistuksessa.
Uudistuksen rahoittamiseksi harkittiin ensin yhtenä vaihtoehtona uusien maakuntavaltuustojen itsenäisesti määräämiä maakuntaveroja. Tästä kuitenkin luovuttiin jo valmistelun alkuvaiheessa.
Eduskunnan käsittelyssä olevan hallituksen esityksen mukaan maakunnat rahoitetaan valtion toimesta. Samalla nykyisestä kunnallisverosta yli puolet siirretään suoraan valtion tuloverotukseen.
Vaikka maakuntavero on siis ainakin tässä vaiheessa hylätty, se kummittelee edelleen hallituksen papereissa selvityshankkeena mahdollista tulevaa käyttöönottoa silmällä pitäen. Myös nykyisessä oppositiossa näyttää esiintyvän sitkeää kiinnostusta maakuntaverotukseen.
Loppujen lopuksi kyse on siitä, halutaanko sote-palveluiden rahoituspaineet purkaa verotusta kiristämällä vai menosäästöillä.
Hallituksen tavoittelema kolmen miljardin euron säästö sote-menoissa vuoteen 2030 mennessä edellyttää luonnollisesti tiukkaa menokontrollia. Se on haastavaa toteuttaa myös valitussa valtion rahoitukseen perustuvassa mallissa. Pehmeän budjettirajoitteen ongelmaan on mahdollista vastata selkeällä valtion ohjauksella ja maakuntien sitoutumisella yhteiseen kustannusraamiin.
Jos sen sijaan maakunnille annettaisiin itsenäinen verotusoikeus, niillä olisi aina mahdollisuus säästöjen sijaan korottaa veroja.
Suomeksi sanottuna maakuntaveron käyttöönotto uhkaisi muuttaa tavoitellut kolmen miljardin euron säästöt kolmen miljardin euron veronkiristyksiksi.
Myös poliitikkojen pitäisi uusia maakuntaveroja ideoidessaan puhua selkokieltä.
Jos kansalaisten verotuksen kiristäminen on joillekin pääkeino vastata sote-palveluiden kustannushaasteisiin, tulisi se uskaltaa sanoa myös ääneen.
Teemu Lehtinen on Veronmaksajain Keskusliiton toimitusjohtaja
Kirjoitus ilmestyy Taloustaidossa 22.3.2017
