Olemme tottuneet ajatukseen, että satavuotiaan Suomen vahvuudet ovat paitsi koulutus, oikeusvaltio ja demokratia, myös toimiva sopimusyhteiskunta. Palkansaajat ja työnantajat ovat kyenneet yhteisiin ratkaisuihin, joilla pienen vientitaloutemme osallistuminen kasvaville maailmanmarkkinoille on onnistunut.
Vaikka tulokset vaikuttavat hyviltä tähän asti ja aina on työehtosopimukset saatu solmittua, varsinainen uudistusten dynamo ay-liike ei Suomessa vaikuta olevan. Mielikuvaltaan se ei ole luovan luokan koodari ja uusien maailmojen disruptiivinen rakentaja, vaan lähempänä osaavaa ja itseensä tyytyväistä levyseppää metallipajalla. Erilaiset järjestöfuusiotkin kaatuilevat milloin mihinkin, mukavampi on aina jatkaa turvalliseksi kuviteltu nykytilaa.
Muutoksia kuitenkin tarvitaan, useammastakin syystä. Ensinnäkin EK ei pysty enää sääntöjensä mukaan tekemään keskitettyjä palkkaratkaisuja – mikä jättää vastuun yksin liitoille. Toisekseen keskitetty taso taitaa vastata yhä huonommin keskimääräisen yrityksen tarpeita – tai sanotaanko että keskimääräinen yritys on yhä irrelevantimpi talouden menestymisen kannalta. On annettava tilaa erilaisille yrityksille, konsepteille ja palkansaajien omallekin riskinotolle niissä kriittisissä rajapinnoissa, joissa talous uudistuu ja rakennemuutos tapahtuu.
Kiky-sopimus puristettiin kasaan, ja hattunosto kaikille osapuolille vielä siitä, mutta sopimuksessa oli jo valmiiksi vanhan paperin maku. Esim. mekaaninen työajan puljaaminen sen paremmin pidemmäksi kuin lyhyemmäksi (vrt. Ranska) ei ongelmia ratkaise. “Hakaniemen ruhtinaan”, Metalliliiton Riku Aallon mukaan suuri osa metallialan yrityksistä ei edes kyseistä työajan pidentämistä aio toteuttaa.
Jos ja kun keskitettyjä neuvotteluratkaisuja ei enää jatkossa tehdä, kysymys kuuluu, ovatko työmarkkinajärjestöt kykeneviä sopimaan uusista sopimusmalleista? Sellaisista, jotka turvaavat kilpailukyvyn ja joihin myös suuri ja tärkeä julkinen sektorimme voi sitoutua? Millainen palkkasopimuskierros käydään Suomessa syksyllä 2017, kun Paperiliitto avaa pelin, nousevassa suhdanteessa?
Olen itse työskennellyt aikoinani sekä Metalliliiton että SAK:n palveluksessa. Noiden aikojen ja niiden jälkeistä kehitystä seurattuani olen siinä käsityksessä, että ratkaisujen pusertaminen kasaan on lopulta sinnikkäiden yksilöiden väsytystaistelua. Vaikka taustajoukot ovat suuret, halu ja kyky soutaa läpi myrskyn satamaan ratkaisee. Kun Laurit Lyly ja Ihalainen ovat eläkkeellä, ketkä Suomessa pohjustavat ja paimentavat sopimusyhteiskuntamme seuraavat isot ratkaisut?
Opettajien ammattiliiton OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen totesi jo loppuvuodesta, että nk. Suomen mallista ei tule mitään. Hänestä vientiliitot suhmuroivat mallia vain keskenään, eikä julkinen sektori voi sellaiseen suostua. Jos näin on, ymmärrän yskän. Jos tarkoitus on, että vientiliitot määrittävät kestävän palkankorotustason jota muut sitten seuraavat, täytyyhän mekanismista sopia erityisen huolella etukäteen julkisen sektorin kanssa. Jo aiemmin on nähty, että vastuuta pystytään kyllä kantamaan laajalti, kunhan siihen rakennetaan edellytyksiä.
Tulisi pitää mielessä, että pitkä penni BKT:tä on maksettu, kun 2007-2008 liittokierros kuumeni yli ja kilpailukyky tuhottiin vuosikausiksi. Täysin vapaa liittokierros ei ole Suomen etu.
SAK:n nykyinen puheenjohtaja Jarkko Eloranta tulee JHL:stä, mikä on todennäköisesti hyvä tausta ajatellen vaikean “Suomen malli” -harjoituksen loppurutistusta syyskesän tienoilla. Uskaltaisiko sanoa, että Suomen mallin kätilöinti on Elorannan tulikoe?
Ville Kopra toimii johtavana asiantuntijana Miltton Networks Oy:ssä
