Mikä on tuo hirvittävä eduskunnan päällä seisova otus, joka uhkaa musertaa alleen demokraattisen päätöksenteon?
Se on eläkevalta, ainakin jos on uskominen Suomen Akatemian Valta Suomessa -tutkimusohjelman (2007–2010) puitteissa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen vuonna 2011 julkaisemaa artikkelikokoelmaa. Kokoelma on moniääninen, ja siinä etsitään eri suunnilta vastausta kysymykseen, missä eläkevalta luuraa.
Useat kirjan artikkelit kritisoivat työmarkkinajärjestöjen vahvaa otetta eläkepolitiikassa. Pitkäaikainen Kansaneläkelaitoksen johtava tutkija ja Suomen sosiaaliturvajärjestelmän ansioitunut historioitsija Heikki Niemelä kertoo, kuinka eläkevalta siirtyi 1970-luvun alussa parlamentaarisesta valvonnasta yksityisille eläkevakuutusyhtiöille sekä korporaatioille, kun kansaneläkkeen tukiosasta tuli ansioeläkevähenteinen. Vuoden 2005 ansioeläkeuudistus noudatteli totuttua polkua. ”… ansioeläkejärjestelmän päätöksentekotapa pysyi suljettuna korporaatioiden ja eläkevakuutusyhtiöiden käsissä, valtion tehtäväksi jäi lähinnä korporatiivisten päätösten laatiminen lain muotoon.”
Valtio-opin tutkijat Jan-Erik Johanson ja Ville-Pekka Sorsa kirjoittavat kuinka ”Koko [työeläke]kentän institutionaalisen työn piirteitä kuvastaa jatkuva ja systemaattinen valtiovallan eliminointi eläkkeitä koskevasta päätöksenteosta sekä työmarkkinaosapuolten osallistuminen järjestelmän hallinnointiin sen kaikissa keskeisissä organisaatioissa.”
Talouspolitiikan guru Sixten Korkman analysoi työeläkejärjestelmää paljolti samassa hengessä. Korkman toteaa, että työmarkkinajärjestöt katsovat omistavansa työeläkejärjestelmän. Se on niiden luomus, ne edustavat maksajia ja edunsaajia, ja ne tekevät päätökset. Ongelmana on, että päätökset vaikuttavat merkittävästi julkiseen talouteen, ja hallituksen tehtävänä on toimia tarvittaessa takuumiehenä.
Korkman oli vuonna 2011 tuskastunut, kun eläkepolitiikan päätöksenteko takkuaa, päätökset ovat riittämättömiä tai jäävät kokonaan tekemättä. Hän ehdottaa, että tavoitteista, periaatteista ja päätöksentekosäännöistä pitäisi sopia eduskunnassa. Valmistelu- ja rajoitettu päätöksentekovalta pitäisi delegoida korkean tason eläkepoliittiselle työryhmälle.
Ehkä eduskunnan päällä olevaa hirviötä pitäisi katsoa uusin silmin vuonna 2017.
Voi olla, että eläkepolitiikan päätöksenteko vie aikansa, mutta 2017 voimaan tullutta uudistusta viivytti pieneltä osin myös se, työmarkkinajärjestöjen luottamus valtioon sopijaosapuolena kärsi vakavan kolauksen keväällä 2009.
Työmarkkinajärjestöjen olivat helmikuussa 2009 tehneet “sosiaalitupon”, jossa oli hallituksen kanssa sovittu monista sosiaali- ja eläketurvaan liittyvistä asioista. Pari viikkoa ehti kulua, kun Rukan hankien innoittamana valtioneuvosto esitti työmarkkinajärjestöjä kuulematta, että eläkeikä tulisi asteittain nostaa 65 ikävuoteen. Palkansaajajärjestöjen reagoivat vahvan kielteisesti, eikä Elinkeinoelämän keskusliittokaan tästä yllätyksestä riemastunut.
Eläkeiän nosto ja monia muita uudistuksia tuli voimaan tämän vuoden alussa. Kolmikantainen järjestelmä pystyi sopimaan uudistuksesta vieläpä niin, että sen takana oli laaja poliittinen yksimielisyys niin hallitus- kuin oppositiopuolueissakin. Uusi työeläkelaki hyväksyttiin eduskunnan toisessa käsittelyssä äänin 157–4. Samaan aikaan hallitus ja eduskunta kompuroivat vuodesta toiseen sote-uudistuksen kimpussa.
Poliittinen demokratia eli vahva enemmistöhallitus ei ollut tässä uudistuksessa äänettömänä yhtiömiehenä. Jo Kataisen hallitus oli rakennepoliittisessa ohjelmassaan asettanut eläkeuudistukselle vaatimuksen, että sen tulee kattaa julkisen talouden kestävyysvajeesta neljäsosa. Tästä myös Stubbin ja Sipilän hallitukset ovat pitäneet kiinni, jopa siihen mittaan, että se vähän hidasti sopuun pääsyä.
Pamfletissaan Eläketurma (2017) Teemu Muhonen ja Jari Hanska jopa väittävät, että vuoden 2017 uudistuksessa työmarkkinajärjestöt luovuttivat eläkejärjestelmän valtion käsiin. Näin pitkälle menevään johtopäätökseen on vaikea yhtyä, mutta selvää on, ettei eläkeuudistuksesta sovittu valtiovallan pään yli. Hallitusten vahva rooli ei myöskään ilmestynyt puskasta. Myös 1990-luvun uudistuksissa ja vuoden 2005 uudistuksen valmisteluissa hallitus painosti työmarkkinajärjestöjä pääsemään sopuun.
Verrattuna muihin isoihin yhteiskuntapoliittisiin kysymyksiin on huomiota herättävää, että työeläkeuudistukset 2005 ja 2017 on saatu toteutettua suurella yksimielisyydellä.
Väistämättä mieleen tulee kymmenkunta vuotta valmistelussa ollut sote, jossa ratkaisut ovat vielä aivan hakusessa. Ripeydestä on ehkä jouduttu tinkimään, kun on neuvoteltu ja neuvoteltu ja vielä kerran neuvoteltu, kunnes on päästy riittävän laajaan yhteisymmärrykseen.
Mikä on riittävän laaja yksimielisyys, vaihtelee tilanteesta toiseen. Esimerkiksi Akavan veto-oikeus ei riittänyt, kun muut työmarkkinoiden keskusjärjestöt sopivat uudistuksista 2005 ja 2017. Hallituksen ja valtiovarainministeriön veto-oikeus puolestaan riitti saamaan läpi sen, että 2017 uudistuksessa sai painoa myös kestävyysvajeen pienentäminen.
Toinen tärkeä seikka on vahvan valmistelu- ja laskentakoneiston ja päätöksentekijöiden välinen tiivis ja pitkäjänteinen vuorovaikutus. Eläketurvakeskus, ja myös ETLA ja valtiovarainministeriö, ovat tuottaneet valmistelua palvelevia ideoita, laskelmia ja arvioita, joihin päätöksentekijät ovat oppineet luottamaan. Ei valmistelun ja päätöksenteon suhde tietenkään pelkkää auvoa ole. Kari Puro, joka johti vuoden 2005 eläkeuudistuksen valmistelua, joutui uudistuksen vilkkaimmassa vaiheessa kannustamaan Eläketurvakeskusta sanomalla että ”laskette tai sitten itkette ja laskette.” Sitten laskettiin.
Puro on myöhemmin todennut, että ilman Eläketurvakeskuksessa tehtyä valmistelutyötä uudistuksesta ei olisi tullut mitään. Samaa voitaneen sanoa myös vuoden 2017 uudistuksesta, kuitenkin sillä olennaisella lisäyksellä, että valtiovarainministeriön ylijohtajan johdolla toimineella eläkekysymysten asiantuntijaryhmällä oli keskeinen valmisteleva rooli. Työeläkeuudistukset on pohjustettu kaikille avoimin asiantuntijoiden tuottamin raportein ja selvityksin. Eläkepoliittisessa valmistelussa asiantuntijanäkemystä on pidetty arvossa.
Vahvat enemmistöhallitukset ovat vieneet työeläkeuudistukset eduskunnan käsittelyyn varmistuttuaan sen, että uudistukset tukevat harjoitettua politiikkaa. Valmistelussa työmarkkinajärjestöillä on ollut vahva rooli. Ne edustavat sekä työeläkkeiden maksajia että vakuutettuja. Niiden mukanaolo päätöksenteossa on turvannut politiikan pitkäjänteisyyttä ja estäneet poliittisten irtopisteiden keruun ja poukkoilun.
Eläkepolitiikan kolmikantainen toimintatapa on tuottanut hyviä tuloksia, eikä se ole loukannut parlamentaarisen demokratian pelisääntöjä.
Professori Hannu Uusitalo
