Fedin ekonomisti Glenn D. Rudebusch mietiskeli yli vuosi sitten blogissaan, kupsahtaako taloussuhdanne vanhuuteen, vai onko se immuuni ajan kululle.
Aihe on edelleen ajankohtainen, sillä maailmantalouden nousukausi on kestänyt kahdeksan vuotta, mikä tekee siitä yhden pitkäikäisimmistä nousukausista. Vuodesta 1949 Yhdysvalloissa on ollut yksitoista nousukautta. Kuten kuviosta käy ilmi, nykyinen vuonna 2009 alkanut nousukausi on kolmanneksi pitkäikäisin. Pitkäikäisin nousukausi ajoittuu 90-luvulle.
Tarkoittaako tämä, että lama häämöttää jo? Vastauksen löytämiseksi voimme tarkastella Yhdysvaltojen talouden suhdannehistoriaa. Yhdysvallat on ylivoimaisesti maailman tutkituin talous, ja sen suhdannekäyttäytyminen kertoo talouksien käyttäytymisestä yleisesti.
Taloussuhdanne sisältää määritelmällisesti noususuhdanteen ja laskusuhdanteen. Suhdanne kuvaa talouden ailahtelua pitkän aikavälin trendikasvun ympärillä, minkä taas sanelee väestö- ja tuottavuuskasvu.
Toisen maailmansodan jälkeen nousukaudet ovat kestäneet keskimäärin reilut viisi vuotta ja laskusuhdanteet vähemmän kuin kaksi vuotta. 1980-luvun jälkeen suhdanteen luonne on muuttunut. Nousukaudet ovat pidentyneet, laskukaudet ovat hellempiä ja talouden heilunta on vaimentunut. Vuoden 2007 finanssikriisin aiheuttama raju lama oli merkittävä poikkeus lauhtuneelle suhdanteelle.
Onko nousukauden iällä merkitystä? Kasvaako laman todennäköisyys ajan kuluessa? Tilastotieteessä kysymystä voidaan lähestyä elinaika-analyysilla. Esimerkiksi henkivakuutusyhtiöt soveltavat menetelmiä, joilla lasketaan todennäköisyys sille, onko tietyn ikäinen henkilö elossa seuraavan vuoden aikana.
Esimerkiksi sekä 20-vuotiaiden että 65-vuotiaiden miesten eloonjäämisen todennäköisyys seuraavan vuoden aikana on 99,5 %. 65 ikävuoden jälkeen eloonjäämisen todennäköisyys kääntyy laskuun. 90-vuotiaan eloonjäämisen todennäköisyys on seuraavan vuoden aikana 83 % ja 107-vuotiaan todennäköisyys olla elossa on pienempi kuin lantin heitto.
Mutta miten on laita talouden suhteen? Rudebusch päätyi lopputulokseen, että nousukaudet eivät menehdy vanhuuteen. Eli laman todennäköisyys seuraavan vuoden aikana on sama nousukauden kolmannen ja seitsemännen vuoden jälkeen. Kuten Peter Pan, taloudet ovat immuuneja ajan kululle.
Itse asiassa Rudebusch havaitsi, että nousukauden vanhuudella oli sangen vahva merkitys 1854-1938 ja hyvin heikko merkitys 1945-2016. Eli ennen vanhaan taloudet menehtyivät vanhuuteen, mutta nykyisin elävät kenties ikuisesti.
Rudebush antaa ilmiölle ainakin kaksi selitystä. Palveluiden osuus on noussut tavaroiden kustannuksella. Varastosyklin merkitys talouden suhdanteen ajurina on siten vähentynyt. Toinen merkittävä muutos toisen maailmansodan jälkeen on aktiivinen talouspolitiikka ja kysyntää automaattisesti tasoittavat tulonsiirrot.
Rudebuschin analyysi on karkea. Elinaika-analyysi soveltuu paremmin eliniän arviointiin suurien ihmismassojen tapauksessa. Nousukausien patologiaan se on huonompi työkalu. Kuten makrotaloustieteessä yleensä, aineisto on hyvin pieni ja talouden rakenteet muuttuvaisia. On eri asia tarkastella 50 000 ihmisen otosta kuin 200 vuosineljänneksen otosta.
Rudebuschin käyttämä menetelmä soveltuu huonosti tutkimuskysymyksen selvittämiseen. Tällöin talous ei ole kuin ikuisesti elävä Peter Pan vaan kuin Oscar Wilden Dorian Gray, joka vain vaikuttaa kuolemattomalta. Todellisuus on jotain aivan muuta.
Valtteri Ahti
Kirjoittaja on Evli Pankin pääekonomisti.
