Populistinen AfD eteni viikonvaihteen Saksan liittopäivävaaleissa. Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen Saksan liittopäiville nousi avoimen rasistinen ja kansallismielinen puolue.
Tilanne on enemmänkin hämmentävä kuin yllättävä. Populistiset, maahanmuuttovastaiset ja EU-kriittiset puolueet ovat viime vuosina nostaneet kannatustaan lähes kaikissa EU-maissa. Poliittiset ohjelmat ja jopa sloganit ovat vieläpä lähes identtisiä. Saksan vaaleissa ei nähty mitään uutta auringon alla. Sitä paitsi vaalien voittaja oli kuitenkin Angela Merkel, joka piti paikkansa Euroopan mahtavimman maan johtajana ja kiistatta EU:n vaikutusvaltaisimpana henkilönä. Haasteita hänellä tulee kuitenkin riittämään, sillä koalition muodostaminen lienee vaikeaa ja lisäksi Baijerin CSU uhittelee ukaaseillaan.
AfD:n nousu kuten monet muutkin viime vuosien vaalitulokset saavat kuitenkin pohtimaan populismin takana olevia syvempiä pohjavirtauksia. Miksi EU esimerkiksi on osassa väestöä niin tavattoman epäsuosittu? Miksi maahanmuuttoa vastustetaan? Missä ovat kaiken kritiikin raaka-aineet?
Euroopan unioni on historiassaan onnistunut monessa. EU:n BKT per capita on 60-luvun alusta yli kolminkertaistunut ja saavutti kaikkien aikojen ennätyksen viime vuonna. Eurooppalaisten keskimääräinen elinajanodote on jo yli 80 vuotta. Aseellisilta konflikteilta EU-valtioiden välillä on vältytty. Tosin verisiä sisäisiä selkkauksia, terrorismia, miehitysvaltaa ja jopa etninen kansanmurha on mantereellamme nähty maailmansotien jälkeen. Kokonaisuudessaan perustehtävästä – rauhan, vakauden, vaurauden ja turvallisuuden takaamisesta eurooppalaisille – EU on kuitenkin suoriutunut vähintäänkin kohtuullisesti.
EU:n onnistuminen on vähintäänkin hyvä; joissakin asioissa jopa kiitettävä. Koulukeskiarvo voisi olla jotain kahdeksikon luokkaa. Ongelma on, että puhumme todellakin vain keskiarvosta. Ja keskiarvo voi parantua tavalla, joka ei kaikkien osalta näytä niin auvoiselta.
Suurella osalla eurooppalaisia menee paremmin kuin koskaan. Globalisaatio on vaurastuttanut, vapauttanut ja mahdollistanut ennennäkemättömiä asioita. Etenkin nuori sukupolvi on saanut nauttia alati paremmista ja laajemmista mahdollisuuksista. Jopa siinä määrin, että olemisen sietämätön keveys on joissakin rikkaimmissa jäsenvaltioissa jo luonut liiallista mukavoitumista olemassaolevaan. Tyydytään status quohon, eikä haluta ainakaan liiaksi ponnistella tulevaisuuden eteen. Meidän tulisi muistaa EU:n kunniakansalainen Helmut Kohlin sanat: ”Euroopan rakentaminen vaatii kovaa työtä. Kaikki saavutuksemme voivat hävitä, jollemme jokainen päivä jatka tuota työtä.”
Euroopassa on kuitenkin kasvava joukko myös pahoinvoivia, uhatuksi itsensä kokevia ja syrjäytyneitä ihmisiä. Työtä ei löydy, ympäristö on turvaton ja päihteet houkuttavat pakoon ankeasta todellisuudesta. He asuvat usein kaupunkien hylätyissä lähiöissä, suurkaupunkien laidoilla tai taantuvilla maaseudun teollisuuspaikkakunnilla. Euroopan ”osattomat” eivät ole hyötyneet Euroopan unionista eivätkä nauttineet globalisaation mehukkaita hedelmiä. Heille kaikki oli ennen paremmin. Ennen EU:n vapaita sisämarkkinoita, ennen kuin rajat aukesivat, ennen kuin yhdentyvä Eurooppa alkoi imeä maahanmuuttajia, ennen kuin moni muu heidän naapurissaan vaurastui. Kun heillä oli vielä työtä ja toimeentuloa.
Juuri heidän, nykyiseen maailmanmenoon täysin kyllästyneiden, äänitorvena populistiset liikkeet toimivat. Heiltä voimansa sai myös Donald Trump. He valitsivat myös Brexitin. He tukivat Wildersin Vapauspuoluetta, Le Penin Kansallista Rintamaa, Beppe Grillon Viiden tähden liikettä ja Kultaista Aamunkoittoa. Ja nostivat Vaihtoehto Saksalle –liikkeen eli AfD:n Saksan Liittopäiville.
En väitä, että kaikki populistisia puolueita äänestäneet olisivat syrjäytyneitä ja osattomia väliinputoajia. Tai että he kaikki haluaisivat projisoida pahan olonsa maahanmuuttajiin. Äänestämisen motiivi on kuitenkin ainakin oman kokemukseni mukaan usein samankaltainen. Yksi voimakkaimpia yhtäläisiä tekijöitä on pettymys nykyisiin päättäjiin, paljon parjattuun ”eliittiin”.
On täysin loogista ja järjellistä, että eliitti halutaan vaihtaa, koska he eivät ole kyenneet auttamaan tätä nykyisen olemisensa raskauttamaa yksilöiden ryhmää. Toki etenkin populististen puolueiden ehdokkaiden joukossa on myös itsekkäitä opportunisteja ja taitavia demagogeja, jotka näkevät populististen liikkeiden tarjoavan oivan ponnahduslaivan uralleen. Mutta tällaisia politiikan tuuliviirejä löytyy kaikista puolueista.
Populististen puolueiden nousu jatkuu niin kauan, kunnes globalisaation hylkäämät äänestäjät saadaan jollain tavoin osallisiksi nykyiseen yhteiskuntaan. Heille tulee saada luotua toivoa ja tulevaisuusoptimismia. Parhaiten ratkaisut löydettäisiin, jos vakiintuneet ja vastuulliset poliittiset voimat avaisivat silmänsä ja ryhtyisivät yhdessä tuumin etsimään ulospääsyä. Nyt niin Euroopan keskustaoikeisto kuin sosiaalidemokraatitkin ovat tietyllä tavalla aatteellisesti hukassa, eivätkä heidän tavoitteensa kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin parantamisesta ole uskottavia.
Koska EU:n jäsenvaltioiden kansalliset päättäjät ovat omien kansakuntiensa kanssa saman haasteen edessä, olisi järkevää käyttää ratkaisuihin yhteistä työkalua eli Euroopan unionia. EU on saanut niin monia hyviä asioita aikaan. Miksi se ei voisi myös uudistua, tarttua toimeen ja tehdä itsensä ”sateentekijäksi” kaikille. Tätä EU:n nykyisten rakentajien tulee ainakin tavoitella.
Piia-Noora Kauppi
Kirjoittaja on Finanssiala ry:n toimitusjohtaja.
