Suomessa on istunut vuoden 2015 eduskuntavaaleista lähtien kolmen puolueen hallitus, jolla on takanaan eduskunnan selvä enemmistö, 123 kansanedustajaa. Prosenteissa hallituspuolueilla on 61,5 % eduskunnasta, oppositiolla 38,5 %.
Numeroiden – jos ei gallupien – valossa hallitus on siis vankka ja aatteellisestikin laajapohjainen enemmistöhallitus. Näitähän meillä on pitkään totuttu näkemään. Joskus siihen on pyritty, joskus puolipakolla ajauduttu. Viime kaudella oli peräti kuuden puolueen hallitus, jossa puolueita laidasta laitaan ja vain kaksi ulkopuolella.
Onko tämä sitten tulevaisuudenkin malli?
Ainakin se on selvää, että laaja pohja ei ole tehnyt hallituksista vahvoja vaan pikemminkin sisäisesti heikkoja. Riidat ja linjaerot on tuotu hallituksen sisälle.
Tämä ei ole ongelma, jos on kykyä tehdä kompromisseja. Se taito tuntuu kuitenkin rapistuneen 2000-luvun mittaan. Pelkään, että tässä suhteessa emme ole menossa parempaan vaan entistä huonompaan suuntaan.
Istuva hallitus on ollut huono kestämään paineita ja on soutanut ja huovannut eestaas somemyrskyjen puhureissa. Edeltäjä huipensi heikkoutensa äänestämällä eduskunnassa lopuksi jopa omat esityksensä nurin.
***
Laajapohjaiset hallitukset eivät ole mitenkään tyypillisiä läntisissä demokratioissa. Useimpia maita on hallittu pitkät ajat niukalla enemmistöllä tai jopa vähemmistön voimin – ja selvitty silti yleensä ihan kunnialla.
Suomessakin puoluekenttä tuntuu pikemminkin hajaantuvan kuin tiivistyvän. Suurimmaksi puolueeksi voi ensi vaaleissa päästä reilun viidenneksen kannatuksella. Tällöin on selvää, että mitään suuria enemmistöjä on vaikea koota kahden suurimman varaan, edes parin pienen puolueen tuella.
Mutta onko välttämättä pyrittävä suureen enemmistöön? Yhtenäinen niukan enemmistön hallitus voi olla paljon vahvempi kuin aatteellisesti jo valmiiksi risa ja hajanainen iso enemmistöhallitus?
Ja vaikka tavoitteena ei tietenkään ole vähemmistöhallitus, ei senkään kokeminen jossain välivaiheessa välttämättä tekisi demokratialle yhtään pahaa.
Miettikääpä. Nyt meillä on ikiajat ollut asetelma, jossa on itsestään selvää, että hallitus vähät välittää mistään opposition näkemyksistä. Ja oppositio yhtä varmasti silmät ummessa ampuu kaikkea mikä liikkuu.
Voisi olla poliittisen kulttuurin kannalta ihan terveellistä edes hetken kokea sellainen tilanne, jossa hallitus joutuisikin hakemaan ehdotuksilleen tukea opposition puolelta. Ja oppositio joutuisi vakavissaan miettimään, mitä hallituksen esitystä kannattaa ja mitä ei?
Se olisi perin opettavaista niin poliitikoille kuin kansalaisillekin. Sen harjoituksen jälkeen yhteisten asioiden hoito voisi sujua sopuisammin taas myös enemmistön voimin?
Antti Marttinen
Kirjoittaja on Taloustaidon päätoimittaja.
