Tuloerojen kehityksestä on keskusteltu tänäkin syksynä ahkerasti. Sipilän hallituksen politiikka on tässä suhteessa todettu tuloeroja lisääväksi, siinä missä Kataisen-Urpilaisen hallituksen linja oli tuloeroja päätösperäisesti supistava.
Kuten yleensä, tässäkin kysymyksessä totuus lienee laajempi kuin aamu-tv- tai kyselyntuntiväittelyt antavat ymmärtää.
Tuloerojen kasvun tarpeellisuutta perustellaan tyypillisesti siten, että ne johtaisivat nykyistä parempaan työllisyyskehitykseen. Oikeistossa ajatellaan, että kun erilaisista tuloista jää verojen jälkeen enemmän käteen, ahkeruus ja hyvinvointi lisääntyvät.
Hyvä tarina, mutta ymmärtääkseni empiria ei tue sitä kovin vahvasti. Erityisesti pohjoismaiden esimerkki näyttää, että kieltämättä raskaasti verotettu keskiluokka painaa jatkuvasti ahkerasti töitä ja pitkää päivää. Poliitikko voi sanoa, että tämä ei ole oikein, mutta tuloerotutkimukset kertovat, etteivät pienet tuloerot johda automaattisesti heikkoon talouskehitykseen.
Vaikka 2011–2015 hallituskaudella fokus oli tuloeroissa ja gini-kertoimia laskettiin ahkerasti, on myönnettävä, ettei tämäkään toimintamalli aina ole paras mahdollinen. Tuloeroanalyysi tulisi pitää mukana yhtenä osana talouspolitiikan kokonaisuutta.
Kannattaako esimerkiksi tupakkaveron korotusta vastustaa, jos se lisää tuloeroja? Tai pitääkö nousukaudella heti hilata pääomatuloerotusta yhä kireämmäksi, kun pääomatulot kasvavat kovaa vauhtia (ja sitä myöten tuloerot)? Vaarana voi avoimen talouden olosuhteissa olla, että pääoma väistää muualle kasvamaan. Tuloerot eivät ole kaikki kaikessa, vaan talouden suorituskykyä sekä ihmisten elinolosuhteita on katsottava laajalti kokonaisuutena.
Toisaalta, jotta paine ei kasva kiristää kovasti esimerkiksi pääomaverotusta, laajasta veropohjasta kannattaa pitää kiinni. Palkkojen, perintöjen ja kiinteistöjen verotuksessa on todennäköisesti edelleen enemmän kiristys- kuin kevennysmahdollisuuksia.
Voi olla, että teknologinen kehitys johtaa kasvaviin tuloeroihin, kun korkealaatuisesta osaamisesta ja uusien globaalisti leviävien teknologioiden kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan yhä enemmän. Eräänlainen “Grand bargain” olisi huolehtia laadukkaista ja kattavista julkisista palveluista. Jos ihmisillä on pääsy laadukkaaseen koulutukseen sekä toimiviin sosiaali- ja terveyspalveluihin maksutta tai aidosti kohtuuhintaan, pienet risahdukset tuloeroissa eivät välttämättä johda suureen vastarintaan. Ja kääntäen: julkiset palvelut suojaavat hyvin heikompia etenkin silloin, kun oma tulokehitys syystä tai toisesta heikkenee.
Poliittisesti edessä on mielenkiintoiset ajat. Mielestäni oikeiston argumentaatiosta ei tällä hetkellä selviä, mitä mieltä tuloeroista ollaan. Toisaalta yritetään kovasti selostaa, että mitään ei ole tapahtunut, toisaalta annetaan ymmärtää, ettei haittaa, vaikka tuloerot kasvaisivatkin. Tulkitsen tilannetta siten, että politiikan gravitaatiopiste on kääntymässä punavihreän opposition suuntaan. Siellä tuloeroja halutaan supistaa ja näille pyrkimyksille näyttäisi löytyvän kansalaisten parissa kasvavaa kannatusta.
Ville Kopra
Kirjoittaja on Miltton Groupin pääekonomisti.
