Euroopan komissio tuottaa usein aika ristiriitaisia veroaloitteita.
Tuore esitys digiverosta on tyrmätty laajasti. Taustalla on sinällään ymmärrettävä huoli Googlen ja Facebookin kaltaisten globaalien teknojättien tasapuolisesta verottamisesta. Esitetty malli olisi kuitenkin ilmeisen karkea, keinotekoinen ja monessa suhteessa vaikutuksiltaan haitallinen lisuke verojärjestelmään.
Arvonlisäverotuksessa komissio on hiljattain ehdottanut monenlaisia muutoksia, kuten alennettujen verokantojen käyttöalan laajentamista lähes kaikkiin tuotteisiin. Esitykset olisivat ainakin omiaan tekemään järjestelmästä entistäkin epäyhtenäisemmän ja tulkinnanvaraisemman, joten harkintaa tarvitaan.
Komission jo aiemmin lanseeraamat esitykset yhteisestä yritysveropohjasta ja sen jyvittämisestä jäsenvaltioille eivät ole nekään mitenkään ongelmattomia ideoita. Suomelle tulisi muun muassa verotuottojen menetyksiä ja kaksi rinnakkaista yritysverojärjestelmää, sillä uusia säännöksiä sovellettaisiin vain osaan yrityksistä. Miettiä kannattaa näitäkin.
Kaikeksi onneksi jäsenmaat päättävät veroasioista yksimielisesti. Tämä on toistaiseksi tehokkaasti suojannut kansalaisia ja yrityksiä unionitasolta tulevalta liialliselta verosuhmuroinnilta.
* * *
Sama pätee myös unionin itsensä rahoittamiseen. Brexitin myötä unionin budjettiin on syntymässä mittava aukko. Monilla unionin päättäjillä olisi varmasti kova houkutus täyttää kassavaje uusilla unionitason veroilla, jos se vain olisi käytännössä mahdollista.
Edellä mainittu jäsenmaiden yksimielisyyden vaatimus veroasioissa on kuitenkin toistaiseksi ollut tehokas suoja myös uusia unionitason veroja vastaan.
Euroopan unionin toiminnasta voidaan olla montaa mieltä, mutta budjetoinnin osalta unioni on rakennettu esimerkillisen kurinalaiseksi. Tulojen on katettava jatkuvasti menot, eikä alijäämää saa syntyä.
Voi vain kuvitella, missä vero- ja velkasuossa tänä päivänä olisimme, jos jäsenvaltioiden ottaman massiivisen velan päälle myös unioni olisi saanut vapaasti kattaa menojaan velkaantumalla ja omia veroja säätämällä.
EU-verot lisäisivät vain kansallisten verojärjestelmien päälle uuden ylikansallisen verokerroksen, joka ei korvaisi mitään nykyisiä veroja. Tämä aivan tarpeettomasti mutkistaisi ja kiristäisi verotusta koko unionin alueella.
Tuskin kukaan vakavissaan uskoo, että uusien unioniverojen verotusta kiristävän vaikutuksen kompensoimiseksi jäsenmaat alentaisivat omaa verotustaan. Ilmeistä olisikin verotuksen yleinen kiristyminen unioniverojen myötä.
Tähän ei suomalaisilla ja muilla eurooppalaisilla veronmaksajilla ole jatkossakaan varaa.
* * *
Miten unionin rahoitus on sitten järjestetty?
Euroopan unionin omista varoista noin kolme neljäsosaa kerätään jäsenmailta niiden bruttokansantuloon (BKTL) perustuvilla maksuilla. Loppu koostuu jäsenmaiden arvonlisäveron pohjaan perustuvista maksuista sekä tullimaksuista, jotka luontevasti tilitetään tulliliittona toimivan unionin kassaan.
BKTL-maksut ovat siis tätä nykyä selvästi tärkein unionin tulolähde. Niiden merkitys on vuosien kuluessa vaivihkaa kasvanut hallitsevaksi, kun muita rahoituslähteitä ei juurikaan ole.
BKTL-maksut huomioivat luontevasti kunkin maan maksukyvyn jäsenmaksuja määrättäessä. Tärkeää on myös BKTL-maksujen yksinkertaisuus, tehokkuus ja läpinäkyvyys. Kunkin maan bruttokansantulo selvitetään tilastoviranomaisten toimesta joka tapauksessa. Vaikka BKTL:n mittaaminenkaan ei ole ongelmatonta, on tilastopohja kuitenkin kohtalaisen yhtenäinen ja riidaton.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten päättämättömyydestä on puolivahingossa löytynyt itse asiassa yllättävän toimiva ratkaisu.
Kirjoittaja on Veronmaksajain Keskusliiton toimitusjohtaja.
Kirjoitus ilmestyy Taloustaidossa 28.3.2018.
