Aleksis Kiven Nummisuutarit -näytelmän lausahdus viittaa siihen, kuinka paljon ihmisen elämä muuttuu parissa vuosikymmenessä. Verotus sen sijaan kehittyy hitaammin – ja hyvä niin.
Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana verorakenteessamme, eli eri verolajien osuuksissa kokonaisverokertymästä, ei ole tapahtunut nopeita mullistuksia. Suurempia muutoksia tapahtui 90-luvun vaihteen verouudistusten ja laman aikana, jolloin verotus myös kiristyi bruttokansantuotteeseen suhteutettuna. Kokonaisveroaste nousi 42 prosentin tietämille 80-luvun viimeisimpinä vuosina ja yli 45 prosenttiin heti laman jälkeen.
Laman aikana verotus kiristyi etenkin uusien sosiaalivakuutusmaksujen myötä. Maksut ottivat 2000-luvulla hieman osuutta kotitalouksien tuloveroilta. Yhteenlaskettuna näiden ”työn verojen” osuus on 90-luvun alkupuolta lukuun ottamatta pysynyt hieman alle 60 prosentissa yli 40 vuotta.
Verolainsäädännön ohella kansantalouden muutokset vaikuttavat verorakenteeseen. Esimerkiksi palkansaajakorvausten kansantulo-osuuden muutokset vaikuttavat suoraan työstä kertyvien verojen osuuteen.
Veroja poistetaan harvoin kokonaan (poikkeuksina esimerkiksi varallisuusvero 2006, makeisvero 2017 ja koiravero 2018), ja uusia veroja syntyy vielä harvemmin (esimerkiksi makeisvero 2011 ja nyt selvitellään muoviveroa).
Veroevoluutio on hidas prosessi, joka juontaa juurensa paitsi veroteorioista, myös siitä, mikä on havaittavissa minäkin aikana.
Aiemmin utopistisina koetut verot voivat kuitenkin arkipäiväistyä. Tästä esimerkkinä on uusiseelantilaisen kansallissankarin Hone Riiwi Toian ennustus vuoden 1898 koiraverosodan aikana: ”Jos koiria aletaan verottaa, ihmiset ovat seuraavia.” ("If dogs were to be taxed, men would be next.")
Henkilöverotus, ja käytännössä tuloverotus, olikin harvinaista ennen viime vuosisataa. Suomessa kruunulle kerättiin lähinnä maaveroja ja tuoteveroja.
Nummisuutareissa Esko maksoi henkirahaa, jota täysi-ikäisiltä perittiin tietty rahamäärä. Tuloihin perustuva verotus sen sijaan oli vasta suunnitelmissa viranomaisten pöydällä. Ongelma oli, että tuloja oli vaikea havaita.
Käytössä oli 1800-luvun loppupuolella pari vuosikymmentä suostuntavero, joka perustui siihen, kuinka suureksi verovelvollinen omat tulonsa ”arvaa”. Myös kunnallisveroa alettiin maksaa saman tyyppisellä tulokytkennällä. Pysyvä valtion tuloverotus otettiin käyttöön vuonna 1920.
Myös tulevaisuudessa havaittavuus ja mitattavuus säätelevät veropolitiikan mahdollisuudet. Digitalisaatio aiheuttaa verottajalle päänvaivaa esimerkiksi uusien alustojen muodossa, mutta mahdollistaa entistä kattavamman datan hyödyntämisen. Myös haittaverojen tehokkaampi suunnittelu onnistunee teknologisen kehityksen myötä.
Teknologinen kehitys ja robotisaatio tekevät työn verotuksen entistä herkemmäksi ja verokilpailulle alttiimmaksi. Korkea työn verotus voidaan pyrkiä välttämään korvaamalla ihmistyötä teknologialla. Toisaalta koulutettu työvoima liikkuu entistä helpommin kansainvälisiin keskittymiin ja suotuisimpiin ympäristöihin.
Veropolitiikassa onkin syytä olla työn verotuksen osalta aleneva trendi, mutta samalla tulee suhtautua korvaaviin uusiin veroihin mielenkiinnolla. Verkkainen historiallinen kehitys ei ole tae tulevasta.
Mikael Kirkko-Jaakkola
Kirjoittaja on Veronmaksajain Keskusliiton pääekonomisti.
Kirjoitus ilmestyi Taloustaidossa 16.5.2018
