Talouskasvu on elpynyt viime vuosien aikana maailmanlaajuisesti vahvistaen työllisyyslukuja Atlantin molemmin puolin.
Erityisesti Yhdysvalloissa työllisyyskehitys on ollut jo useamman vuoden ajan huomattavan vahvaa. Maassa on käytännössä saavutettu täystyöllisyys, kun tasaisesti laskeneet työttömyysluvut ovat saavuttaneet pidemmän aikavälin nk. rakenteellisen työttömyyden tason. Kiristyvän työmarkkinan tulisi aiheuttaa palkkojen nousua, mutta toistaiseksi paineet palkkainflaation kasvusta ovat jääneet hyvin maltillisiksi.
Alban William Phillipsin vuonna 1958 esittämän teorian mukaan työttömyyden tulisi vaikuttaa inflaatioon käänteisesti. Ilmiö perustuu empiirisiin havaintoihin, joiden mukaan korkean työttömyyden aikana inflaatio on yleensä matalaa ja täystyöllisyyttä kohti siirryttäessä inflaatio voimistuu.
1900-luvun loppupuolella näiden taloudellisten muuttujien yhteys on toiminut suhteellisen hyvin, kun palkkainflaatio on tyypillisesti kasvanut työttömyyden pienetessä. Sen sijaan 2000-luvulle tultaessa Phillipsin käyrä on alkanut loiventua kääntyen 2010-luvun aikana vaakasuoraksi. Viime vuosina Yhdysvaltojen työttömyysasteen laskulla ei siis ole ollut vaikutusta palkkainflaation kasvuun.
Onko Phillipsin esittämä työttömyyden ja palkkainflaation välinen suhde kadonnut taloudesta kokonaan? Milton Friedmanin monetaristisen teorian mukaan työttömyydellä ja inflaatiolla ei pitäisikään olla riippuvuutta toistensa kanssa. Sen sijaan inflaatiota määrittää taloudessa ainoastaan rahan määrän kasvu, jonka hallitseminen on monetaristisen talouspolitiikan keskeisin tavoite.
Tosiasiassa sekään ei näytä merkittävästi nostaneen palkkainflaatiota, kun ottaa huomioon, kuinka paljon kaikki suuret keskuspankit ovat määrällisellä elvytyksellään lisänneet likvidin rahan määrää taloudessa. Keskuspankkien määrällinen elvytys onkin ensisijaisesti heijastunut rahan kiertonopeuden hidastumiseen.
Oltaisiinkohan keskuspankkien ylielvyttävän rahapolitiikan tukemassa talouskasvussa pian pääsemässä siihen pisteeseen, jossa palkkainflaatio alkaa viimeinkin nousta?
Merkkejä työmarkkinoiden kiristymisestä ja kasvavista palkankorotusvaateista on jo nähtävissä sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Mikäli pitkään uinunut palkkainflaatio nousee äkillisesti, voi keskuspankeille tulla lopulta kiire kiristää rahapolitiikkaansa. Tämä puolestaan kasvattaa riskiä talouskasvuodotusten nopeasta heikentymisestä, joka voisi toteutuessaan taas heikentää työmarkkinoita.
On siis mahdollista, että palkkainflaation nousu johtaisikin rahapolitiikan välityksellä työttömyyden lisääntymiseen. Tällöin Phillipsin käyrä voisi kääntyä nousevaksi eli inflaatio kasvaisikin työttömyyden noustessa eikä laskiessa. Täysin tavatonta tämä ei ole, sillä vastaava muoto on nähty Phillipsin käyrässä 1970-luvun vaihteessa Yhdysvaltojen kärsiessä samanaikaisesti kasvavasta inflaatiosta ja heikkenevästä talouskasvusta.
Silloin inflaatiota kasvatti nopeasti nouseva öljyn hinta. Tällä kertaa inflaatio voi lähteä liikkeelle pelkästään keskuspankkien massiivisen rahapoliittisen elvytyksen aiheuttamasta, mutta viiveellä ilmenevästä reaalitalouden ylikuumentumisesta.
Palkansaajat saanevat siis nauttia piristyneen talouskasvun hedelmistä viimeisenä, ennen kuin keskuspankkien kiristyvä rahapolitiikka alkaa leikata tulevia kasvuodotuksia.
Kari Vatanen
Kirjoittaja on Varman sijoitustoiminnon strategiaryhmästä ja allokaatiosta vastaava johtaja.
