Sitran vanhemmat neuvonantajat Liisa Hyssälä ja Jouni Backman julkaisivat 23. helmikuuta Kansanvallan peruskorjaus -nimisen raportin. Se perustuu heidän omiin kokemuksiinsa kansanedustajana ja ministerinä ja yli sataan haastatteluun, joissa valtion- ja kuntahallinnon, eduskunnan, valtioneuvoston, puolueiden, etujärjestöjen ja elinkeinoelämän keskeiset vaikuttajat kertoivat näkemyksistään demokratian tilasta ja sen parantamisen keinoista. Raportin lähtökohta on hyvin ”sitralainen”, vahvasti tulevaisuuteen orientoituva ja samalla historiallisia kokemuksia vähättelevä.
Raportissa todetaan, että ”100-vuotisen edustuksellisen demokratiamme rakenteet ja toimintatavat eivät enää vastaa nykyajan ja tulevaisuuden tarpeita.” Se sisältää yli 50 toimenpide-ehdotusta kansanvallan uudistamiseksi. Ne tarjoavat ratkaisuja kansalaisten osallisuuden ja suoran demokratian lisäämiseen ja puolueiden ohjelmatyön vahvistamiseen. Mukana on konkreettisia uudistamisehdotuksia eduskunnan ja valtioneuvoston rakenteisiin ja toimintatapoihin, jotka ”nykyisellään tarraavat liikaa menneeseen ja vaientavat muutokset.”
Hyssälä ja Backman tekevät monia osuvia havaintoja. Ongelmana on, että monien selvityshenkilöraporttien tapaan hyvin eritasoisten ehdotusten suuri määrä tekee raportista kaivon, jossa ehdotukset kilvan hukuttavat toisiaan. Kiinnitän tässä huomiota vain yhteen raportin teemaan ja ehdotan siihen yhtä uutta – tai oikeastaan vanhaa – ratkaisua.
Raportissa todetaan, että nykyisessä poliittisessa päätöksenteossa yksi heikoimmin toimiva osa on pitkän, yli vaalikausien ulottuvan toimintapolitiikan linjaaminen ja erityisesti siihen sitoutuminen. Monet yhteiskuntapoliittiset ratkaisut, esimerkiksi eläkepolitiikka tai vaikkapa sosiaali- ja terveyspalvelujen vastuut ja organisaatiot, ulottuvat monien vuosikymmenien päähän, mutta politiikan aikajänne on yksi eduskuntakausi.
Ratkaisuksi Hyssälä ja Backman esittävät, että ”Päätöksenteon eri toimijoiden keskinäistä käytännön työnjakoa selkeytetään kansallisesti keskeisten pitkän aikavälin linjausten ja niihin sitoutumisen vahvistamiseksi. Kullakin vaalikaudella hyvissä ajoin ennen seuraavia eduskuntavaaleja puolueet hyväksyvät yhteisen tilannekuvan ja keskeiset tulevat politiikan painopisteteemat sekä mahdolliset yhteiset tavoitteet niiden osalta.”
Tuntuu kovin utopistiselta. On paljon vaadittu, että puolueilla olisi yhteinen tilannekuva, painopisteteemat, ja mahdollisesti jopa yhteiset tavoitteet. Politiikan ytimessä on, että käsitykset siitä, missä ollaan ja mihin pitäisi mennä, vaihtelevat. Vielä enemmän vaihtelevat keinot, joilla tavoitteita halutaan edistää. Juuri näistä syistä politiikkaa tarvitaan.
Sivumennen Hyssälä ja Backman mainitsevat, että komitealaitoksen palauttamainen voisi olla toimiva keino. Enempää siitä ei sanota. Olisi ollut hyödyllistä analysoida komitealaitoksen saavutuksia ja ongelmia ja eritellä syitä, jotka johtivat sen korvaamisen yhden henkilön selvityksillä. Niistä on jo sen verran kokemusta, että nyt vaaka kallistuu komitealaitoksen puolelle. Komitealaitos tuottaa onnistuessaan uudistusehdotuksia, joihin voidaan laajalti sitoutua ja jotka ovat toimeenpantavissa. Niissä voidaan tehdä kompromisseja erilaisten politiikan pyrkimysten välillä ja käyttää hyväksi asiantuntijoiden ja tutkijoiden tietoa.
Komiteoiden ongelmaksi on nähty hitaus ja siksi ne eivät muka sovi nykyiseen nopeasti muuttuvaan maailmaan. Selvitysmiesinstituutio tuottaa tarvittaessa nopeastikin ehdotuksia, mutta ongelmana on, että kukaan ei ole niihin sitoutunut, ja tulos jää helposti vain meriitiksi selvityshenkilön ansioluetteloon. Eri tahot mukaan ottavassa komiteatyöskentelyssä niiden intressejä voidaan ottaa huomioon ja samalla sitouttaa kaikki tai enemmistö ehdotusten taakse.
Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus on hyvä esimerkki nykyisen päätöksenteon ongelmista. Muutamat hallitukset ovat yrittäneet saada uudistuksen aikaan, ja valmistelussa on ollut sellainenkin vaihe, jossa puolueilla on ollut jonkinlainen yhteysymmärrys tavoitteista ja suurista linjoista. Tämä uudistus on hyvin kauaskantoinen, joten on perusteltua odottaa valmistelulta riittävää poliittista yksimielisyyttä.
Parlamentaarinen komitea vahvoine valmistelukoneistoineen olisi ollut kestävä tapa tämän uudistuksen toteuttamiseen. Tämä on tietenkin jälkiviisautta, mutta sehän on viisauden korkein laji. Vastaisen varalta olisi kuitenkin tärkeää, että komitealaitoksen paluuta pohjustettaisiin perinpohjaisella selvityksellä sen ansioista ja ongelmista. Historia varmasti tuntee menestyksellisiä ja vähemmän menestyksellisiä komiteoita. Tästä olisi hyvä ottaa oppia, kun komitealaitosta toivottavasti aletaan elvyttää.
Professori Hannu Uusitalo
