Parhaillaan käydään työehtosopimuskierrosta, jossa työntekijä- ja työnantajaliitot vääntävät keskenään palkoista. Ratkaisut ovat pääosin syntyneet neuvottelupöydässä, välillä valtakunnansovittelijan toimistolla. Taustalla on kuitenkin tapahtumassa isompia liikahduksia, jotka muuttavat järjestöjen asemia ja voimasuhteita todennäköisesti pysyvästi.
Tupojen mennyt kulta-aika
Suomi on vuosikymmeniä ollut tupo-maa. Vuodesta 1968 alkaen on ollut perinteenä, että työmarkkinakeskusjärjestöt ovat sopineet maan hallituksen säestyksellä tulopoliittisen kokonaisratkaisun, jossa palkankorotusten lisäksi on sovittu myös työelämän ja sosiaaliturvan uudistuksista.
Ratkaisujen myötä työnantajapuolen EK:sta ja KT:sta sekä palkansaajajärjestöistä Akava, SAK ja STTK on tullut merkittäviä yhteiskunnallisia vallankäyttäjiä.
Perinteenä on ollut myös, että tulopoliittisia ratkaisuja on kritisoitu rajustikin. On esimerkiksi katsottu, että tupo-malli on kankea, ei sovi kaikille ja estää erilaiset alakohtaiset ratkaisut.
Ensimmäisen kerran tulopolitiikan hautaamista taisivat esittää pienyrittäjät STK:n (nykyisen EK:n edeltäjäjärjestö) 75-vuotisjuhlakonferenssissa 1982. Kun 2000-luvulla solmittiin tupoja, niille saatettiin keksiä jokin toinen nimi ja yrittää näin häivyttää sitä närkästystä, jota tupot synnyttivät. Usein tehdyn sopimuksen jälkeen sen myös julistettiin olevan lajinsa ”viimeinen” ja sen jälkeen siirryttävän liittokierrosten aikaan.
Kritiikistä huolimatta tuloratkaisuja tehtiin vuosikymmeniä. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että laiva on kääntynyt pysyvästi ja tupojen aika on ohi. Lopullinen käänne tapahtui syksyllä 2016, kun EK:ssa linjattiin jäsenliittojen ja EK:n roolia uusiksi. EK luopui pysyvästi keskitettyjen palkkasopimuksien tekemisestä, minkä lisäksi järjestössä käytiin yt-neuvottelut, jossa organisaatiota uudistettiin ja henkilökuntaa vähennettiin merkittävästi.
Ei tupoja – yksin on tylsää painia
Laajat tulopoliittiset ratkaisut mahdollistivat sen, että työmarkkinakeskusjärjestöt saivat lonkeronsa ulotettua hyvin moninaisiin asioihin. Tupo-kauden päätyttyä näyttää siltä, että keskusjärjestöjen asema tulee heikkenemään.
Palkansaajapuolella Akava, SAK ja STTK ovat olleet osin tyytymättömiä EK:n linjaukseen ja uuteen asemointiin, mutta aika vähän niillä on keinoja tilanteen muuttamiseksi. Yksin on tylsää ja turhaa painia.
Keskusjärjestöjä tarvitaan jatkossakin, mutta niiden tehtäväkenttä tulee olemaan kapeampi. Palkkaratkaisuissa niille jää tiedonvälittäjän ja osin koordinoijan rooli, mutta päävastuu ratkaisujen tekemisestä on keskusjärjestöjen jäsenliitoilla.
On hyvin mahdollista, että keskusjärjestöjen ratkaisukeinot vähenevät myös niissä asioissa (esimerkiksi työelämän lainsäädäntö ja ansiosidonnainen sosiaaliturva), jotka edelleen kuuluvat niiden tehtäväkenttään. Kun tupoissa oli paljon ainesosia, oli myös helpompaa leipoa kasaan lopputulos, jossa oli sekä maistuvia että vähemmän mieluisia kokonaisuuksia.
Palkansaajapuolen vääntövoimaa lisäsi se, että samalla kauppatavarana oli työrauhaa yleensä pariksi vuodeksi. Miten helppoa on enää vääntää kolmikantaisista asioista, kun työrauha sovitaan liittopöydissä ja neuvoteltavat asiat hajaantuvat moniksi eri puroiksi?
Suomalainen kolmikanta uusiksi?
Vaikka työmarkkinakeskusjärjestöjen toimintakenttä kapenee, tulevat ne varmasti jatkossakin olemaan merkittäviä yhteiskunnallisia toimijoita. Toisaalta kun perinteiset asetelmat muuttuvat, siirtyykö toimeliaisuutta ja valtaa jonnekin muualle?
Viime aikoina on ollut viitteitä siitä, että maan hallitus on kolmikantaisissa asioissa aktivoitunut ja kasvattanut rooliaan. Yhdestä hallituskaudesta ei vielä voi vetää kiveen hakattuja johtopäätöksiä, mutta on hyvin mahdollista, vastaava kehitys saa jatkoa myös huhtikuun 2019 eduskuntavaalien jälkeen. Tämä olisi hunajaa niille tahoille, jotka ovat vuosikausia kritisoineet, että ”maan hallitus on ulkoistanut päätöksenteon järjestöille” tai että hallituksen pitäisi käyttää päätöksentekijän valtaa myös kolmikanta-asioissa.
Toinen looginen kehityskulku on, että keskeisten liittojen valta kasvaa. Nykyisellä sopimuskierroksella pääavauksen tehneet vientiliitot ovat hyvin pitkälle mitoittaneet palkankorotusraamin myös muille aloille. Esimerkiksi uusi Teollisuusliitto (Metalliliiton ja muutaman muun teollisuusliiton seuraajajärjestö) on merkittävä vaikuttaja SAK:ssa ja Teknologiateollisuus EK:ssa.
Voiko jatkossa käydä niin, että päänavausneuvottelut saavat osin ”tupomaisia” piirteitä ja ainakin kulisseissa pähkäillään myös maan hallituksen verolinjauksia, palkansaajien ostovoimaa ja mahdollisesti myös perinteisiä kolmikantaisia työelämäkysymyksiä? Ja vaikka vallitsevana trendinä on ollut työehtosopimusten yksinkertaistaminen, aletaanko niihin tulevaisuudessa alakohtaisesti sisällyttää asioita, joista on aiemmin säädetty kaikkia kattavasti lainsäädännöllä?
On tietysti mahdollista, että tupo-vainaa vielä kaivetaan haudastaan ja ”entiset ajat palaavat”. Nyt tupo on kuitenkin upotettu niin syvälle, ettei sen paluu pelikentille vaikuta todennäköiseltä. Jos keskusjärjestöjen tehtäväkentän kaventuminen jää pysyväksi, niin varmaa on, että koska sovittavat asiat eivät ole kadonneet savuna ilmaan, joissain pöydissä ne ratkotaan myös tulevaisuudessa.
Markku Salomaa
Kirjoittaja on Kevan johtava asiantuntija.
