KARON PÖRSSI ”Kiinnostavia pörssipäiviä. Oston vai myynnin paikka?” kaverini kysyi viime viikolla. Vastasin, että joka päivä on monen mielestä hyvä päivä ostaa ja myydä.
”Ajoitus on kuitenkin se tärkein asia”, kaverini kommentoi.
Käsitys on yleinen – ja täysin väärä.
Monet sijoittajat käyttävät paljon aikaa sen pohtimiseen, kannattaako osakkeita ostaa vai myydä – ylipainottaa vai alipainottaa. Eikä siitä taida olla kuin haittaa.
Monet sijoittajat käyttävät paljon aikaa oikeiden osakevalintojen pohtimiseen. Eikä osakevalinnoillakaan ole juuri merkitystä sijoitussalkun kokonaistuoton kannalta.
Menestyksen kannalta ehdottomasti olennaisinta asiaa moni miettii kohtuuttoman vähän.
Allokaatio ratkaisee
Gary P. Brinson, L. Randolph Hood ja Gilbert L. Beebower julkaisivat vuonna 1986 Financial Analysts Journalissa artikkelin ”Determinants of Portfolio Performance”. Vain kuuden sivun mittaisesta artikkelista on sittemmin tullut sijoitustutkimuksen viitattu ja siteerattu perusteksti.
Artikkelista on jäänyt elämään ennen kaikkea luku 93,6 prosenttia. Se on omaisuuslajiallokaation vaikutus salkun arvonkehitykseen.
Tutkimuksessaan Brinson, Hood ja Beebower ottivat tarkasteltavakseen 91 suurta eläkesäästöohjelmaa (pension plan) ja seurasivat niitä vuodesta 1974 vuoteen 1983, yhteensä neljänkymmenen vuosineljänneksen ajan. He selvittivät, missä määrin salkkujen muutosta vuosineljänneksen aikana ohjasi allokaatio, ajoitus ja arvopaperivalinta.
Allokaatio eli se, missä määrin varat on jaettu eri omaisuusluokkiin, osoittautui ylivoimaisen tärkeäksi tekijäksi. Yrityksestä ajoittaa markkinoita eli säädellä osakkeiden ja korkojen suhdetta markkinanäkemyksen mukaan tuntuisi olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen sijaan arvopaperivalinnasta kuten osakepoiminnasta näyttäisi olevan hieman hyötyä.
Samat havainnot tutkijat tekivät muutamaa vuotta myöhemmin artikkelinsa jatko-osassa ” Determinants of Portfolio Performance II: An Update”.
Huipulla ostajan harmi
Kuulen jo vasta-argumenttihuudot: Onhan ajoituksella merkitystä!
Jos osti Helsingin pörssin Benchmark-tuottoindeksiä heinäkuussa 2000 ennen Nokian toisen vuosineljänneksen tulosjulkistusta, omilleen on päässyt vasta tänä vuonna.
Ja silloinkin vain nimellisesti. Rahan käyttöarvo on kahdeksantoista vuoden aikana laskenut melkoisesti. Silloinen satanen vastaa nykyistä 130 euroa. Tosin vuonna 2000 sadan euron sijaan puhuttiin 594,573 markasta.
Gary Brinsonin, Randolph Hoodin ja Gilbert Beebowerin tutkimus ei vastaakaan ajoituksen ongelmaan tässä mielessä. He tarkastelevat asiaa vain olemassa olevan portfolion muutoksien kannalta.
Jos pelkää ostavansa osakkeita huipun tienoilla, harmistustaan voi pienentää pilkkomalla ostot (eli tekemällä salkkunsa allokaatiomuutokset) asteittain. Niin välttyy siltä, että siirtyisi täysillä osakemarkkinoille kaikkein kalleimmin kurssein.
Sen lisäksi ja sen rinnalla voi hakea uskoa Jeremy J. Siegeliltä.
Pitkälle ajanjaksolle osakkeita
Helsingin pörssi on kovin keskittynyt eikä Benchmark-indeksi vastaa järkevän sijoittajan hajautettua osakesalkkua. Yhdysvaltain osakemarkkinat tarjoavat siksi tarkastelulle paremman lähtökohdan. Niiden pitkän aikavälin tuottojen tutkijana on mainetta niittänyt eritoten professori Jeremy Siegel, jonka Stocks for the Long Run on sijoituskirjallisuuden klassikko.
Teoksen uusimmassa, viidennessä, painoksessa Siegel vertaa osake- ja korkomarkkinoiden antamia tuottoja ajanjaksolla 1802–2012. Tuolla välillä ei ole yhtään sellaista vähintään seitsemäntoista kalenterivuoden jaksoa, jonka aikana osakkeet eivät olisi päihittäneet inflaatiota. Korkopapereihin tai Yhdysvaltain lyhyisiin valtionlainoihin (Treasury Bills) sijoittanut on saattanut hävitä inflaatiolle jopa kolmenkymmenen vuoden jaksolla.
Jo kymmenen vuoden jaksolla osakkeet tuntuvat olevan riskinkarttajalle velkapapereita ja valtionlainoja parempi vaihtoehto. Siegelin tarkastelussa osakkeiden heikoin kymmenen vuoden ajanjakso toi 4,1 prosentin reaalitappion, siis tappion suhteessa inflaatioon. Lainasijoittajan huonoin kymmenvuotinen johti 5,4 prosentin reaaliseen tappioon.
Paras kymmenvuotinen taas toi osakesijoittajalle 16,8 prosentin ja korkosijoittajalle 12,4 prosentin reaalituoton.
Osakesijoittajan paras ja heikoin kymmenen vuoden jakso on ollut parempi kuin korkosijoittajan. Vaikkei historia tulevaisuutta takaakaan, ainakin historialliset todennäköisyydet ovat osakesijoittajan puolella.
Tämän osoittaa myös Siegelin tarkastelu, jossa on verrattu, kuinka usein osakemarkkinat ovat peitonneet korkomarkkinoiden tuoton tietyillä ajanjaksoilla. Siegel on tehnyt vertailun sekä vuosille 1802–2012 että 1871–2012. Käytän tässä jälkimmäistä, sillä datan pitäisi kaiken järjen mukaan olla luotettavampaa.
Yhden vuoden jaksoista osakkeet ovat pärjänneet korkoja paremmin 61 prosentissa tapauksista. Kymmenen vuoden ajanjaksoilla osakkeet ovat voittaneet korot 78 prosentissa tapauksista. Kun tarkastelujaksolla on mittaa 30 vuotta, osakkeiden voittoprosentti on jo 99, eli jaksolle on osunut vain yksi sellainen kolmenkymmenen vuoden mittainen periodi, jonka aikana osakkeet ovat jääneet jälkeen koroista.
Viikon trio: Taalasta viideksi sentiksi
Jeremy Siegelin sijoituskirjaklassikon Stocks for the Long Run kuuluisin kaavio kertoo, kuinka eri omaisuusluokat ovat kehittyneet vuodesta 1802 nykyhetkeen. Teoksen viidennessä painoksessa nykyhetki on vuodessa 2012.
Osakkeet ovat olleet reilun 200 vuoden katsannossa ylivertainen sijoituskohde pitkiin valtionlainoihin, lyhyisiin valtionlainoihin ja kultaan verrattuna. Kaikkein hölmöintä on ollut pitää rahansa patjan alla. Kun tarkastellaan yhden dollarin reaalista eli inflaatiokorjattua kehitystä, vuoden 1802 dollarilla sai vuonna 2012 tavaraa enää viiden sentin edestä.
Yhden dollarin käyttöarvon muutos eri sijoituskohteissa 1802–2012
| Käyttöarvo vuoden 2012 rahassa, dollaria | |
| Yhdysvaltalaiset osakkeet | 704 997 |
| Pitkät valtionlainat | 1 778 |
| Kulta | 5 |
Lähde: Jeremy J. Siegel: Stocks for the Long Run. 5th Edition.
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja sijoittamiseen erikoistunut vapaa toimittaja.
