KARON PÖRSSI Rahaa ei säästelty eikä tuotto-odotuksen perään haikailtu, kun eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen halusi estää Suomi-yhtiötä myymästä Pohjola-osakkeensa Sammolle vuonna 1999. Suomi oli tuolloin Pohjolan suurin osakkeenomistaja. Pohjolan ja Sammon yhteenliittymässä taas Suomeen olisi syntynyt vahinkovakuutuksen jättiläinen.
Virallisesti Ilmarinen pyrki turvaamaan jakelutiensä. Siis takaamaan, että Pohjola tarjoaisi konttoriverkkonsa kautta Ilmarisen työeläkevakuutuksia. Siksi se oli valmis panemaan puoli miljardia silloista euroa yhteen sijoitukseen. Se oli noin viidennes Ilmarisen koko osakesalkusta.
Asiaa pohdittiin Ilmarisen sisällä. Yhdessä taustamuistiossa arvioitiin, että Pohjola-sijoitus tuottaisi vain prosentin +/- 0,7 prosenttiyksikköä, millä se jäisi selvästi jälkeen laskuperustekorosta. Entä puuttuisivatko vakuutusvalvontaviranomaiset kauppaan?
”Viranomainen voi estää laittomat kaupat, mutta ei huonoja”, Ilmarisen juristi Tarja Kolehmainen arvioi yhtiön toimitusjohtajalle Kari Purolle ja kehotti johtajia miettimään valmiiksi vastauksen kysymykseen kaupan syistä.
Puro ilmoitti julkisuudessa syyksi jakelukanavakumppanin tarpeen ja vakuutteli, että sijoitus olisi ”tuottava ja turvaava”. Itse asiassa monia suomalaisia yhtiöitä omistavana Pohjola oli kuin sijoitusrahasto!
Tapahtumista ei ole kuin 25 vuotta, mutta perustelu tulevien eläkkeensaajien rahan käytöstä satojen miljoonien eurojen operaatioihin tuntuu nykynäkökulmasta absurdilta.
Ensinnäkään asiakkaille kuuluvia rahoja ei pitäisi käyttää oman liiketoiminnan toimintaedellytysten turvaamiseen. Toiseksi konttoreiden tarve kuulostaa nykynäkökulmasta varsin oudolta.
Edes kuluttaja-asiakkaita tavoittelevilla vahinkovakuutusyhtiöillä ei ole konttoreita vaan sopimuksia solmitaan internetitse. Nykyisin OP-ryhmään kuuluvan Pohjolan sivuilla tällä hetkellä tosiaan on linkki, jota seuraamalla yrittäjä voi ottaa itselleen Ilmarisen YEL-vakuutuksen ja työnantaja ottaa työntekijöilleen Ilmarisen työeläkevakuutuksen.
Kolmanneksi: vuonna 1999 silloisella puolella miljardilla olisi perustanut konttorin jos toisenkin, kuten Helsingin Sanomien toimittaja Teija Sutinen jo tuoreeltaan laski. Kolumnissaan Sutinen rohkeni epäillä, että Ilmarinen ”on nyt turvaamassa muitakin arvoja kuin omaa jakelutietään”.
Vuorineuvoskapitalismi
Ilmarisen perustelu Pohjola-manööverille on yksi pieni sivujuonne Marko Junkkarin Vallan linnakkeen viimeisessä taistossa (Otava 2024). Junkkarin kirja kertoo vahinkovakuutusyhtiö Pohjolan viimeisten vuosien värikkäät ja monimutkaiset vaiheet.
Samalla ne ovat Junkkarin vuorineuvoskapitalismiksi nimeämän ajanjakson viimeiset näyttävät mittelöt. Elettiin aikaa, jolloin kasvottoman rahan kaitsijat käyttäytyivät omistajan elkein.
Vallan linnakkeen viimeinen taisto kertoo isännättömästä rahasta, epäterveistä ristiinomistuksista ja ajasta, jolloin pääjohtajanimitykset sovittiin saunan lauteilla.
Kuvaavaa on, että Iiro Viinanen, joka Pohjolan pääjohtajana pyrki muutamaan Pohjolan normaaliksi pörssiyhtiöksi, sysättiin sivuun. Toisaalla häntä vastassa olivat työntekijät, toisaalla rahavallan kuninkaat ja kuninkaiksi pyrkivät.
Lama-aikojen valtiovarainministerinä Viinanen ehkä oli saanut pelastettua Suomen valtiontalouden, mutta Pohjolaa hän ei pystynyt pelastamaan muiden rahoilla pelaavilta mahtihahmoilta.
Mahtimieheksi
Vuonna 1999 Pohjolasta käytiin ankara vääntö.
Sampo–Leonia oli jo ennättänyt varata paikan tiedotustilaisuuden järjestämiseen, niin varma se oli voitostaan. Suomi-yhtiön hallintoneuvosto kuitenkin päätti myydä valtaosan Suomen Pohjola-osakkeista Ilmarisen, OP-ryhmän ja kahden kommandiittiyhtiön muodostamalle konsortiolle. Kommandiittiyhtiöiden takana olivat vakuutusyhtiöt A-vakuutus ja Pohjantähti, mutta bulvaaninmakuisessa hengessä Ilmarinen rahoitti kommandiittiyhtiöiden Pohjola-ostot.
Osakkeiden kauppahinta oli 3,1 miljardia markkaa, jolla siirtyi karvan alle 20 prosenttia Pohjolan osakkeista. Yhteenliittymän äänimäärä ylitti kuitenkin Sampo–Leonian Pohjola-omistuksen äänivallan.
Suomen vahinkovakuutuskenttä näyttäisi aika toisenlaiselta, jos Sampo–Leonia olisi saanut Pohjolan. Ja varmaankin suuren yhteistyökumppanin puute olisi muuttanut Ilmarisen toimintaa ja valintoja. Luotiinhan siinä samalla valtaakin, ja otettiin pois. Ilmarisen toimitusjohtaja Kari Puro nousi Ilta-Sanomien mukaan ”Suomen yrityselämän mahtavimmaksi demariksi”.
”Mahtavaksi häntä olisi voinut kutsua, vaikka olisi huomioitu muidenkin puolueiden jäsenkirjat”, Marko Junkkari kommentoi kirjassaan.
Vähemmistöomistaja takapenkillä
Vuoden 1999 kaupat olivat vain välietappi. Hetken päästä Pohjola osti Conventumin kaupassa, joka jo aikoinaan näytti ostajan kannalta järjettömältä. Sitten OKO osti Pohjolan ja OP-ryhmästä tuli pankki- ja vakuutuspalveluita tarjoava finanssitavaratalo, jollaista Sampo–Leoniasta oli oltu muodostamassa.
Vasta OKO:n ostettua Pohjolan Pohjola poistui pörssistä. Sitä ennen yksityissijoittajat saivat nauttia vuorineuvoskapitalismin tempoiluista takapenkillä.
Vallan linnakkeen viimeisen taiston muistutus osakesijoittajalle onkin se, että omistajilla ja heidän intresseillään on väliä. Vaikka räikeimpien sisäpiirin suhmurointien aika ainakin pörssin suuryhtiöissä olisikin – toivottavasti – historiaa, omistajan tahdolla ja sen voimalla on suuri merkitys yhtiön menestykseen.
Erityisesti tämä korostuu poikkeuksellisissa tilanteissa: Haetaanko aktiivisesti fuusiota tai pannaanko yhtiö suoranaisesti myyntiin? Jaetaanko ylisuurta kassaa osakkeenomistajille?
Jotain tällaista tälläkin hetkellä on käynnissä esimerkiksi Reka Industrialissa, jonka hallitus ei päässyt yksimielisyyteen strategian edistämisestä. Niinpä yhtiö kutsuu koolle ylimääräisen yhtiökokouksen, jossa valitaan uusi hallitus. Reka Industrialin osakkeista karvan verran yli 50 prosenttia omistaa Reka Oy.
Vallan linnakkeen viimeinen taisto kertoo Shakespeare-henkisen valtataistelun asetelmat ja kuvaa sen kenraalit jouhevasti ja hauskasti. Junkkarilla on korvaa anekdooteilla ja hän mehustelee koomisilla yksityiskohdilla juuri niin kuin pitää. Kirjan äärellä nauraa monta kertaa, vaikka ehkä pitäisi itkeä.
Ilmeisen kattavien arkistolähteiden päälle Junkkari on saanut lähteikseen relevantit toimijat Björn Wahlroosia ja Sauli Niinistöä myöten. Vaikka aloite kirjan tekemiseen on alkujaan tullut ilmarislaisten Kari Puron ja Eero Heliövaaran suunnalta, kirja on tasapainoinen. Politiikantoimittajan ammattitaidolla Junkkari on suodattanut haastateltaviensa epäilemättä toisinaan myös keskenään ristiriitaisista lausumista koherentin kokonaisuuden – ja näkökulmaerojahan kuuluukin olla. Ostan Junkkarin tulkinnan asioiden kulusta.
Sen verran sotkuisia Pohjolan viimeisten vuosien kuviot olivat, että kirja kannattaa lukea. Vaikka tapahtumia olisi jollain tapaa seurannut tapahtuma-aikoina, asetelmia saattaa joutua miettimään kauemmin kuin mihin äänikirjan tahti antaa myöten.
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja sijoittamiseen erikoistunut grillinpitäjä.
