KARON PÖRSSI Nokian myyminen L.M. Ericssonille kävi kuumana vuonna 1991. Kasken suurin ja monijuurisin kanto oli Nokian raskaasti tappiollinen kulutuselektroniikkadivisioona eli televisiotuotanto, jota Ericsson ei halunnut harteilleen. Voisivatko osakkeitaan myymässä olevat suomalaiset pankit taata televisiotuotannon kannattavuuden tai ostaa sen pois, jolloin se ei jäisi Ericssonin riipaksi?
Tietä oli tasoitettu jo aiemmin sillä, että Nokia oli myynyt Nokia Datan, jonka ostajaksi oli löytynyt Fujitsun brittiläinen tytäryhtiö ICL. Erilaisia malleja oli hierottu pitkin vuotta, SYP:n ja KOP:n johtajat olivat suhanneet neuvotteluissa Tukholmassa.
Viimein hinnasta oli päästy sopimukseen. Ericsson maksaisi Nokian kantaosakkeesta 140 markkaa, jos Nokian nettosubstanssi olisi vuoden 1991 lopussa vähintään 7,5 miljardia markkaa. Jos ei olisi, osakekohtainen hinta laskisi sen suhteessa mutta olisi kuitenkin vähintään 130 markkaa.
Asiasta piti päätettämän puhelinkokouksessa Aleksis Kiven 157-vuotissyntymäpäivänä 10.10.1991. Suomalaisten myyjäosapuolien edustajina SYP:n Björn Wahlroos, KOP:n Peter Fagernäs ja Pohjolan Pirkko Alitalo kokoontuivat Armas Lindgrenin ja Onni Tarjanteen suunnittelemaan palatsimaiseen Suomi-henkivakuutusyhtiön pääkonttorirakennukseen Lönnrotinkadulle Ruttopuiston kylkeen.
Ennen kuin neuvottelupuhelu ruotsalaisten ostajien kanssa alkoi kello yhdeksältä Ruotsin eli kello kymmeneltä Suomen aikaa, Wahlroos pääsi puhaltamaan kynttilän Alitalon neuvotteluhuoneeseen hankkimasta täytekakusta: Aleksis Kiven syntymäpäivä on myös Björn Wahlroosin syntymäpäivä.
Juhlat kuitenkin loppuivat siihen. Ericssonin hallitus oli päättänyt, ettei se voi ottaa televisiotuotannon riskejä kantaakseen. Kauppoja ei tullut.
Puhelun loputtua Yhdyspankin vanha mersu kuljetti Wahlroosin Aleksanterinkadulle, jossa hän marssi pääjohtaja Ahti Hirvosen huoneeseen.
"Hän katsoi minua ilmeettömänä lyhyen hetken ihmetellessäni samanaikaisesti itse ties monennettako kertaa, mitä räsymattorullan näköiset kääreet hänen takanaan roikkuvan Pekka Halosen 'Veneen' pohjalla oikeastaan olivat", kirjoittaa Wahlroos muistelmateoksessaan Barrikadeilta pankkimaailmaan (Otava 2021).
Persoonallinen yritysjärjestelyjen tietopaketti
Björn Wahlroosin (s. 1952) ura suomalaisessa finanssimaailmassa on ollut pitkä ja monipuolinen. Edellä kuvattua Nokian osakkeiden myyntiä järjestellessään hän oli 38-vuotias, kunnes hanke kaatui hänen 39-vuotispäivänään. Sitä ennen ja sen jälkeen hän oli ollut ja on ollut mukana jo lukuisissa yritysjärjestelyissä, joissa suomalaista teollisuus- ja finanssimaailmaa on veivattu uuteen asentoon.
Yritysjärjestelyt Suomen Yhdyspankissa olivat Wahlroosin uran ensimmäinen vaihe. Toisessa vaiheessa hän jatkoi yritysjärjestelyjen toteuttamista SYPiltä lainarahalla ostamassaan Mandatumissa. Wahlroosin ajallisesti kolmannen uran muodostaa hänen toimimisensa finanssiyhtiö Sammon konsernijohtajana ja hallituksen puheenjohtajana.
Varsinaisten päätöidensä ohella Wahlroos on ollut näkyvä mielipidevaikuttaja ja vallankäyttäjä myös Nordean ja UPM-Kymmenen hallitusten puheenjohtajana. Nordeassa hänen pestinsä päättyi vuonna 2019.
Jo Wahlroosin työhistorian vuoksi hänen muistelmansa ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta erityisen kiinnostavaksi ne tekee Wahlroosin silmä yksityiskohdille. Pekka Halosen maalauksen räsymattorullien ihmettely on sellainen hauska yksityiskohta, jota editori tai haamukirjoittaja ei osaisi loihtia tekstiin.
Tällaisten detaljien ja henkilökohtaisten muistojen ansiosta pitkätkään yrityskauppaneuvottelujen kuvaukset eivät pääse luiskahtamaan kalenterin aukikirjoitukseksi eivätkä kaupanhieronnan asetelmien selittämiseksi. Asetelmat ja motiivit Wahlroos toki selittää nekin, mutta oman tulkintansa kautta.
Barrikadeilta pankkimaailmaan sisältää Wahlroosin pankkiuran ensimmäisen vaiheen, Yhdyspankin ajan. Teos loppuu siihen, kun hän ryhtyy Mandatum-yrittäjäksi.
Kuuntelin teoksen äänikirjana juoksulenkeillä, mutta hankin sen kirjahyllyyni painettuna kappaleena, jotta palaaminen yritysjärjestelyiden yksityiskohtiin olisi helpompaa. Teos kun toimii myös oivana hakuteoksena kauppoihin, joiden jälkeen Suomen yrityselämä näytti toisenlaiselta.
Wahlroos käsittelee "eräänlaisissa päiväkirjoissaan" luonnollisesti myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan, jonka vaiheista etenkin taistolaisaika on saanut paljon huomiota julkisuudessa. Hykerryttäviä anekdootteja ja sanan säilän sivalluksia löytyy niiltäkin sivuilta.
Sijoittaja, katso omistajia ja hallituksia!
Suomi on yhteiskuntana toisenlainen kuin kylmän sodan viimeisinä vuosina. Myös maailma on toisenlainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten, Wahlroosin muistelmateoksen ensimmäisen osan lopussa.
1980-luvulla pankki- ja vakuutusyhtiöt olivat merkittäviä vallankäyttäjiä suomalaisissa teollisuusyhtiöissä, jotka olivat nykyiseen verrattuna huomattavan Suomi-keskeisiä. Kun Suomi alkoi 1980-luvulla avautua, yrityksiä pantiin nippuun, ja niin luotiin pohja metalli- ja metsäteollisuuden yhtiöille, jotka nykyisin voivat kilpailla kansainvälisesti, ja vieläpä menestyksekkäästi.
Vaikka tilanne samoin kuin toimintaympäristö on toisenlainen, yrityskauppadiilerin muistelmat muistuttavat siitä, kuinka suuri merkitys suurilla omistajilla ja hallituksella on yhtiön pienosakkaiden kannalta.
Yritysjärjestelyissä arvoa tuhotaan tai luodaan. Yhtiön hallitus on avainasemassa niistä neuvoteltaessa. Wahlroosin kirjasta välittyy kuva siitä, kuinka joissakin tilanteissa yritysjärjestelyjä tehtäessä myös muut kuin taloudelliset seikat saattavat painaa. Ehkä yritysjohtaja, hallituksen jäsen tai omistaja tavoittelee valtaa tai ei henkilökohtaisista syistä vain halua neuvotella jonkin toisen osapuolen kanssa.
Erityisesti tällainen on tietenkin omiaan tapahtumaan silloin, kun päättäjällä ei ole pelissä oma raha ja omistajallakin voi olla risteäviä intressejä, taloudellisiakin. Tässä mielessä on tervettä, että pankit ovat purkaneet omistuksensa suomalaisissa teollisuusyhtiöissä eivätkä ole niiden merkittäviä vallankäyttäjiä. Yksi tällaisista suurista omistuksista on purkautumassa, kun Sampo on myymässä suunnilleen vuosikymmen sitten haalimansa merkittävän vähemmistöomistuksen Nordeasta.
Pankkien ja vakuutusyhtiöiden sijaan merkittäväksi suomalaisyhtiöiden omistajaksi on tullut kasvoton pääoma. Kansainvälisten sijoitusyhtiöiden rahastot tuskin ajavat johtajiensa henkilökohtaisia intressejä niin kuin pankkiblokkiutuneen Suomen pankit saattoivat tehdä. Ne toimivat nopeasti ja (melko) puhtaan taloudellisen analyysin tai arvelun perusteella. Yhtiöiden pitkäjänteisinä kehittäjinä niitä ei voi pitää.
Pienomistajan osa on yleensä hallitusten neuvottelemien yrityskauppojen hyväksyminen tai hylkääminen. Hylkääminen onnistuu yleensä vain myymällä osakkeet. Yritysoston kohteena olevan yhtiön omistaja saattaa saada ostotarjouksesta mehevän yhden päivän kurssinousun, mutta ehkä hän samalla jää osattomaksi tulevaisuuden potentiaalista, joka menee ostavan yhtiön hyväksi. Siksikin sijoituskohteen hallituksen intressien ja aikahorisontin olisi hyvä olla sama kuin sijoittajalla.
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja sijoittamiseen erikoistunut vapaa toimittaja. Mainituista yhtiöistä hän omistaa Nokiaa, Sampoa, Nordeaa ja UPM:ää.
