Elämme Ukrainan sodan kolmatta viikkoa. Ukrainasta on paennut jo yli 2,5 miljoonaa ihmistä, lähinnä naisia ja lapsia, kun ukrainalaiset miehet ovat urhoollisesti jääneet puolustamaan isänmaataan.
Venäjä on hyökännyt useasta suunnasta ja valloittanut Venäjän ja Valko-Venäjän rajoista lähtien osia Pohjois-, Etelä- ja Itä-Ukrainasta jo pommittaen kohteita myös Länsi-Ukrainassa lähellä Puolan rajaa.
Vaikka EU-maiden johtajat ovat onnistuneet ylläpitämään kahdenkeskeisiä vuoropuheluita Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa ja konfliktiin joutuneet maat ovat jo useampaan kertaan istuneet neuvottelupöydän ääressä, ei sodalle taida vielä näkyä loppua.
Kuinka kauan sota tulee kestämään? Miten se päättyy? Entä milloin ukrainalaiset pääsevät palaamaan kotikaupunkeihinsa? Kysymyksiä on valitettavasti enemmän kuin vastauksia.
Venäjän hyökkäys herättää suomalaisissa ikäviä muistoja
Uskon, että meille suomalaisille Venäjän hyökkäys oli moneen muuhun Euroopan kansaan nähden järkyttävämpi ja pelottavampi, koska Venäjää vastaan käydyt sodat ovat meille lähihistoriaa, ja siitä jääneet muistot ja arvet ovat joillekin yhä henkilökohtaisia.
Monen suomalaisen lähisuvusta löytyy rakkaita, joiden elämään Venäjän hyökkäys Suomeen suoranaisesti vaikutti. Oma isoäitini perheineen jätti toistamiseen Viipurin-kotinsa ja Uuraassa sijainneen kesämökkinsä, kun taas toinen isoäitini isän puolelta majoitti maatilallaan pakolaisia ja myöhemmin joutui luovuttamaan kartanoon kuuluneita viljelypeltoja ja metsiä. Molemmat isoisäni taistelivat vihollista vastaan, toinen heistä Helsingin ilmatorjunnassa.
Sodan reaaliaikainen raportointi vaikuttaa meihin ihmisiin hyvin eri tavoin. Toisia se lamaannuttaa, toisia se surettaa, toiset alkavat varautua inflaatioon sekä ruoka- ja polttoainepulaan, kun toiset tarkistavat, ovathan lasten passit voimassa ja miettivät, minne paeta, jos Suomi joutuu hyökkäyksen uhan alle. On myös joukko ihmisiä, jotka aktivoituivat heti miettien, miten voisivat auttaa ukrainalaisia pakenemaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi täällä Suomessa.
Minusta on ihailtavaa, miten ihmiset Suomessa ovat organisoituneet, ideoineet ja toteuttaneet erilaisia pelastusoperaatioita aina vaatteiden ja tarvikkeiden keräyksestä niiden Puolaan toimittamiseen, siellä soppatykeillä tarjonneet pakolaisille lämmintä ruokaa ja paluumatkalle täyttäneet ajoneuvonsa kotia vailla olevilla kanssaihmisillä.
Ukrainan suurlähetystö on tehokkaasti informoinut ja neuvonut, miten parhaiten auttaa ja suurlähetystöä ympäröivään aitaukseen kiinnitetään jatkuvasti keltasinisiä kukkakimppuja, lasten piirtämiä Ukrainaa tukevia piirustuksia ja illan hämärtyessä läpi yön kadun varressa palaa aina muutama kynttilä. Toissa sunnuntaina katu täyttyi ihmisistä, jotka jumalanpalveluksen muodossa osoittivat tukea Ukrainan kansalle.
Myös Venäjän suurlähetystön edessä on järjestetty rauhallisia mielenosoituksia, josta mielestäni koskettavin oli Ylioppilaskunnan Laulajien järjestämä yhteislaulutilaisuus, jossa he muunnelluin sanoin esittivät Finlandia-hymniä osoittaen Ukrainan kansalle tukea ja myötätuntoa.
Havaittavissa on myös ollut tempauksia, joissa mielestäni ikävällä tavalla on osoitettu mieltä Venäjän toimia vastaan. Sosiaalisessa mediassa on esimerkiksi yllytetty olemaan käyttämättä Venäjän kytköksiä omaavien yritysten palveluita. Julkisuudessa on kehotettu boikotoimaan Yangon taksipalvelua ja suositeltu, ettei tietyssä venäläistä ruokaa tarjoilevassa ravintoloissa asioitaisi. On jopa levitetty videoita, joissa venäläistä vodkaa kaadetaan viemäriin ja mietitty, ettei venäläisiä tuotteita kuten suolakurkkuja tulisi lähikaupasta enää ostaa.
Ymmärrän toki, mitä ihmiset ideoillaan ajavat takaa ja pidän valtioiden asettamia pakotteita asiana erikseen, mutta lähemmin ajateltuna on tämä ennemminkin rasismia ja russofobiaa edistävää toimintaa, kuin Ukrainan kansalaisia auttavia tekoja, koska ne ovat suoranaisesti haavoittaneet sodasta syyttömiä ihmisiä, työntekijöitä ja yrittäjiä – kansalaisuudesta riippumatta. Puhumattakaan siitä, että Yangon takseja ajaa moni itsensä työllistävä maahanmuuttaja ja siitä, että tätä kyseistä venäläisruokaa tarjoilevaa ravintolaa pyörittää ukrainalainen mies!
Ihmisiä on sosiaalisessa mediassa jopa ohjeistettu antamaan Googlessa Venäjällä sijaitseville palveluyrityksille yltiöhuonoja tähtiluokituksia, heikentääkseen heidän mainettaan ja häiritäkseen heidän liiketoimintaansa. Minusta tämä on jopa lapsellista toimintaa.
Suomessa asuu paljon venäjänkielisiä, joille tilanne on haastava
Suomessa venäjää puhuvia oli Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2020 yli 84 000 henkilöä, ja venäjä on selvästi yleisin vieras kieli. On kuitenkin huomioitava, että venäjää äidinkielenään puhuvat ovat kotoisin monesta eri maasta, mm. Ukrainasta, jossa jopa 30 % väestöstä puhuu äidinkielenään venäjää! Ukrainalaisten määrä Suomessa on vajaa 6 000, mutta tästä huolimatta löytyy peruskouluja, ammattikouluja, yliopistoja ja myös työyhteisöjä, joissa molemmat kansalaiset ovat edustettuina.
Suomesta löytyy siis huomattava määrä venäjää puhuvia ihmisiä, josta valtaosa on venäläisiä, joille Putinin sodaksi kutsuttava tilanne on hankala. On raportoitu, miten venäjänkieliset eivät uskalla keskenään puhua omaa kieltään, ja valtamediassa on jo aikaisempien vuosien varrella kerrottu, miten venäläistaustaiset tuntevat itsensä syrjityksi, esim. venäläisen nimensä perusteella rekrytointitilanteissa.
Nyt on tärkeä tarttua russofobiaan ja estää sen yltymistä, sillä Suomessa asuvien venäläisten syyllistäminen tai heidän elämänsä hankaloittaminen ei tilannetta auta.
Inhimillistä olisi erottaa Venäjän valtio ja tavalliset venäläiset – näin teki sairaanhoitajana toiminut mummini, kun hän yhtä huolellisesti hoiti haavoittuneita venäläissotilaita siitä huolimatta, että hän oli sodan takia menettänyt kotinsa ja nuoruuden vuosiaan.
Meidän on sivuutettava pikkumaisuus ja kohdattava ihmisiä ihmisinä. Meidän tulee muistaa monimuotoisuuden rikkaus puheissamme ja toiminnassamme ukrainalaisten hyväksi ja Ukrainaa tukien.
Joillakin työpaikoilla, esimerkiksi työmailla, esihenkilöt ovat joutuneet puuttumaan tilanteisiin, kun kollegoihin suhtaudutaan epäilevästi ja vihamielisesti. Työpaikkojen ilmapiirit ovat kiristyneet, vaikka kehityssuunnan tulisi mieluummin olla voimaannuttava, ja työyhteisön pitäisi pystyä tarjoamaan psykososiaalista turvallisuutta huolestuneille tai surullisille työntekijöille.
Työterveyshuollon avulla kriisiytyneitä tilanteita voidaan usein ratkaista, mutta meistä jokainen voi edesauttaa työilmapiirin myrkyttömyyttä ja ennaltaehkäistä uusia kriisejä oivaltamalla vastuun omasta suhtautumisestamme ja sen myötä toiminnastamme.
Nyt kun samanaikaisesti palaamme etätyöstä toimistoille, on meillä sopiva tilanne tarjota toisillemme tukea puhumalla tunteistamme ja huolistamme vaikka lounas- tai kahvipöydän ääressä!
Kenties keskustelu johtaakin siihen, onko työpaikoillamme mahdollisuuksia tukea ukrainalaisten työllistymistä. Ennakkoasenteista venäläistyöntekijöitä kohtaan tulisi jokaisen, ja etenkin rekrytoivassa asemassa olevien, tulla tietoiseksi.
Olisiko Putinin sota vastaus Suomen työnperäiseen maahanmuuttoon?
Suomessa on nyt jo yli 3 400 kansainvälistä suojaa hakenutta ukrainalaista ja odotettavissa on lisää. Suomi on varautunut vastaanottamaan tuhansia, kun ukrainalaisten pakolaisten määrä maailmanlaajuisesti voi nousta jopa yli Suomen väkiluvun! Samanaikaisesti Suomeen tulee myös Venäjältä poispyrkiviä venäläisiä ja Venäjällä työskennelleitä suomalaisia.
Milloin pakolaiset ovat työkykyisiä jää toki nähtäväksi, mutta ammattitaitoa ja osaamista on varmasti monenlaista ja -tasoista. Osalle työnteko voi olla myös ensisijainen valinta, jolla käsitellä surua ja saada mieli keskittymään muuhun.
Suomessa vallitsee samaan aikaan laajamittainen osaajapula, kuten sote- ja HoReCa-aloilla, joissa korona on johtanut talenttien katomaiseen muille aloille. Jos ja kun työnantajat joustavat kielitaitovaatimuksissaan, voisiko Putinin sota olla vastaus Suomen työperäisen maahanmuuton ratkaisemiseksi?
Erika Ehrnrooth
Kommentoi